Putkimiesten vai presidentin syy? – Skandaali Yhdysvalloissa kaatoi valtionpäämiehen 50 vuotta sitten
Tasan 50 vuotta sitten 8. elokuuta Yhdysvalloissa tapahtui jotain ennennäkemätöntä. Kuten myös sittemminnäkemätöntä.
Presidentti Richard Nixon aloitti 16 minuuttia kestäneen televisiopuheensa kello 9.01 illalla. Hän ilmoitti eroavansa tehtävästään. Hän on Yhdysvaltojen historiassa ainoa presidentti, joka on eronnut kesken kautensa. Ero astui voimaan seuraavana päivänä.
Presidentiksi nousi varapresidentti Gerald Ford.
Ford taas on maansa ainoa presidentti, jota ei ole valittu vaaleissa presidentiksi eikä varapresidentiksi. Hänestä tehtiin varapresidentti, kun vaaleissa Nixonin voiton myötä varapresidentiksi noussut Spiro Agnew joutui eroamaan veropetosskandaalin vuoksi.
Suurempi skandaali oli se, jonka vuoksi Nixon katsoi välttämättömäksi erota.
Niin sanottu Watergate-skandaali on erittäin kuuluisa tapaus paitsi Yhdysvalloissa myös maailmanlaajuisesti. Gate-liite on irrotettu Watergatesta tarkoittamaan poliittisia skandaaleja. Suomessa muistetaan Irak-gate vuodelta 2003.
Vuonna 1972 Yhdysvalloissa oli edessä presidentinvaalit ja kampanjointi oli totutun kiivasta. Nixon janosi toista presidenttikautta vuonna 1969 alkaneen jatkoksi.
Republikaanipuolueen Nixonilla oli vastassaan demokraattipuolueen George McGovern. McGovern nimitettiin ehdokkaaksi heinäkuun 1972 puoluekokouksessa.
Kuukautta ennen McGovernin nimitystä Nixonin kampanja otti askelia likaisten temppujen saralla. Yhdysvalloissa on tapana tehdä poliittisia kampanjoita osin niin, että vastustajasta kaivetaan esiin tulenarkoja tietoja tai tätä vastaan käydään muuten vain lokaamismielessä.
Watergate-skandaali sai alkunsa, kun joukko Nixonin avustajia jäi kiinni demokraattipuolueen päämajassa. He murtautuivat Watergate-rakennukseen ensimmäistä kertaa toukokuussa 1972 asentaen kuuntelulaitteita. Kesäkuun murto epäonnistui.
Rakennuksen mukaan koko tapaus sai nimekseen Watergate.
Nixon ja hänen hallintonsa oli myös kärsinyt tietovuodoista. Esimerkiksi niin kutsutut Pentagonin paperit osoittivat Yhdysvaltojen hallinnon johtaneen tietoisesti kansalaisia harhaan Kaakkois-Aasian sotilastoimien suhteen Harry S. Trumanin presidenttikaudesta (1945–1953) Lyndon B. Johnsonin kauteen (1963–1969). Pentagonin paperit vuodettiin aivan Nixonin kauden alussa, ja tämä aiheutti hänen tuoreelle hallinnolleen huolta.
Demokraattien valvonta ja tietojen hankkiminen näiden päämajasta olisi myös keino hallita tietovuotoja tilanteissa, joissa demokraatit olivat osallisina.
Nixon oli määrännyt myös presidentin virka-asunnon ja presidentinhallinnon keskuksen Valkoisen talon puhelut ja keskustelut nauhoitettaviksi, jotta tietovuodot löytyisivät myös talon sisältä. Tämä tapa kääntyi lopulta Nixonia vastaan.
Niin sanotut Putkimiehet joutuivat pian Watergatessa kiinni jäätyään kuulusteltaviksi ja oikeuteen.
Putkimiehille maksettiin suuret summat rahaa Nixonin kampanjakassasta, jotta nämä eivät paljastaisi presidentin osuutta. Rahat saatiin kuitenkin jäljitettyä Nixonin kampanjayhdistykseen.
Nixon voitti marraskuun 1972 vaalit ylivoimaisesti. Jo kauan oli ollut tiedossa, että vaalivoitto tulee hänelle selkein lukemin. Siksi demokraattien vakoilu voi vaikuttaa turhalta, mutta valtapolitiikassaan Nixon halusi luultavasti pelata kovaa ja kääntää kaikki kivet.
Watergaten tutkinta ei vaikuttanut etenevän. Hallinnon epäiltiin Nixonin käskystä viivyttäneen tutkimuksia, mikä paljastui lopulta todeksi.
Koska poliisitutkinta ei edennyt, otti media suurempaa roolia.
Lehdet paljastivat yksityiskohtia yksi kerrallaan. Etenkin The Washington Postin Bob Woodward ja Carl Bernstein kunnostautuivat vyyhdin paljastamisessa. Heitä auttoi syväksi kurkuksi kutsuttu lähde, joka paljastui vuonna 2005 liittovaltion poliisi FBI:n apulaisjohtaja Mark Feltiksi.
Putkimiehetkin paljastivat yksityiskohtia pikkuhiljaa. Heitä pelottivat pitkät tuomiot, ja osa oli oikeuden kanssa erittäin yhteistyökykyisiä.
Kun yksi Putkimiehistä paljasti oikeudessa Nixonin nauhoittaneen Valkoisen talon keskusteluja, presidentti joutui yhä vaikeampaan tilanteeseen.
Nauhoista saattaisi nyt selvitä Nixonin kannalta raskauttavaa tietoa.
Nixonin kampanjatoimiston syyllisyys näytti varmalta, enää piti todistaa presidentin oma osuus. Tämän peittely oli nyt Nixonin esikunnassa tärkeintä.
Nixon pyrki ensin tarjoamaan puhtaaksikirjoituksia äänitteistä. Lopulta korkein oikeus määräsi Valkoista taloa luovuttamaan äänitteet kuunneltaviksi.
Parlamentin alahuoneessa eli kongressissa valmisteltiin jo virkasyytettä kesällä 1974 presidenttiä vastaan. Vaikutti siltä, että kongressista löytyisi riittävästi ääniä asettamaan presidentti Nixon virkasyytteeseen.
Elokuun alussa löydettiin savuavaksi aseeksi ristitty todiste Valkoisen talon äänitteistä.
Muutama päivä Watergate-murron jälkeen Nixon oli keskustellut henkilöstöpäällikkö Bob Haldemanin kanssa, joka oli huolissaan Washingtonin poliisin toiminnasta. Tämän keskustelun äänite osoitti Nixonin olleen koko ajan tapahtumien ytimessä.
– Heidän tutkimuksensa etenee nyt suuntiin, joihin emme haluaisi, Haldeman sanoi poliisista.
Hän ehdotti, että presidentti yrittäisi saada FBI:n ja tiedustelupalvelu CIA:n johtajia puuttumaan tutkintaan. Nixon ilmaisi myötämielisyytensä tämän ajatuksen suhteen.
Tämä oli todiste sen suhteen, että Nixon oli mukana salailussa alusta asti.
Varsinainen syyllisyys Nixonin osalta itse murron taustalla jäi virallisesti selvittämättä. Nixonin ero keskeytti tutkinnan tätä vastaan, ja presidentiksi noussut Ford armahti Nixonin ”mahdollisesta syyllisyydestä”.
Yhdestä Valkoisen talon nauhasta oli pyyhitty pois 18 minuuttia. Tämä nauhoite olisi ehkä todistanut Nixonin syyllisyyden.
Nixon ilmoitti eronsa syyksi sen, että Watergate-prosessi oli vahingoksi Yhdysvalloille, ja hänen eronsa nopeuttaisi paranemisprosessia. Kansakunnan piti päästä eteenpäin.
Syyllisyytensä Nixon kiisti loppuun asti. Gerald Fordin myöntämä armahdus puhdisti ilmaa Nixonin ympäriltä, mutta myös herätti kysymyksen, miksi armahdus oli tarpeen, jos Nixon muka oli syytön.
On arveltu, että Watergate oli lopulta hyväksi Yhdysvalloille. Esimerkiksi Ilta-Sanomat kirjoitti 18.6.2022, että tämä osoitti, ettei suurvalloista Yhdysvaltojen johtaja voinut vakoilla vastustajiaan kuten vaikkapa Neuvostoliiton ja Kiinan johtajat.
Nixon sai viettää kansakunnan kaapin päällä poliittisella urallaan monta vuotta. Hän oli toiminut maan varapresidenttinä Dwight D. Eisenhowerin molempien presidenttikausien ajan vuosina 1953–1961.
Tätä ennen hän oli ollut vuodesta 1947 kongressin ja senaatin jäsen. Vuoden 1960 vaaleissa hän oli puolueensa ehdokas presidentiksi ensimmäistä kertaa, mutta hävisi täpärästi demokraattien John F. Kennedylle.
Tämän jälkeen Nixon oli osin sivussa politiikasta ja vaikutti asianajotoimiston osakkaana. Vuoden 1968 ja 1972 presidentinvaalit hän voitti ylivoimaisesti.
Sisäpolitiikassa hänen saavutuksiaan olivat esimerkiksi ammattiarmeijaan siirtyminen ja muutamat sosiaaliturva-asiat.
Ulkopolitiikassa Nixon tunnetaan Vietnamin sodasta vetäytymisestä ja Kiina-suhteiden parantamisesta. Neuvostoliiton kanssa hän allekirjoitti ydinaseita vähentäneen SALT 1 -sopimuksen.
Kyseenalaisin ulkopoliittinen tapaus oli Chilen sotilasvallankaappauksen tukeminen ja sen myötä demokraattisesti valitun presidentti Salvador Allenden syrjäyttäminen 1973. Yhdysvalloilla oli merkittävä rooli Augusto Pinochetin sotilasjuntan asettamisessa maahan.
Henkilönä Nixonia on pidetty itseriittoisena valtapelurina. Watergate määrittää Nixonia edelleen, vaikka hän on saanut myös synninpäästöjä onnistuneidenkin poliittisten toimien takia.
– En ole konna, Nixon tokaisi Watergate-skandaalin aikana, ja lause jäi elämään.
On arveltu (Ilta-Sanomat 18.6.2022), että Nixon on osaltaan vastuussa siitä, että republikaanipuolue on nykyään monin tavoin kiihkoilijoiden temmellyskenttä. Hän aloitti valtapoliittisista syistä 1960-luvulla kulttuurisodan ja -vastakkainasettelun, joka määrittelee politiikkaa Yhdysvalloissa yhä vain enemmän. Tämä on merkittävä osa kiistanalaisen Donald Trumpin suosiota.