Tutkijat: Helsingissä ei sodan jälkeen tajuttu, kuinka tuhottu Lappi oli – "Erityisesti lapsia kuoli"
Voi vain kuvitella, miltä se hetki on tuntunut.
Oli kevät 1945. Ihmiset palailivat evakkoreissultaan saksalaisten tuhoamaan Lappiin. Sota Suomen maaperällä päättyi huhtikuun lopussa 80 vuotta sitten.
Palaajia odotti järkytys. Lapissa sillat, kirkot, koulut ja julkiset virastot olivat kaikki maan tasalla. Tuhottuina olivat tiet, junaradat, puhelinpylväät, sähköjohdot, venevajat, laiturit.
Ja kodit. Ihmiset saapuivat niiden raunioille muutamien nyssyköidensä ja pienien tavarakuormiensa kanssa. Lähtiessä mukaan oli saanut ottaa vain sen, mitä jaksoi käsissään kantaa.
Kotipihassa vastassa oli usein pelkkä rauniokasa. Savupiippu ehkä törrötti mustuneena sen kaiken keskeltä kuin luuranko. Navetat, saunat, piharakennukset, kaikki olivat palaneet.
– Sitä on jälkikäteen vaikea käsittää, kuinka totaalinen se tuho on ollut, sanoo väitöskirjatutkija Päivi Magga Oulun yliopistosta.
Hän on mukana tutkimushankkeessa, jossa selvitetään Lapin sodasta ja uudelleenrakentamisesta selviämistä.
Maggan mukaan Lapin todellisuus erosi merkittävällä tavalla muusta sodanjälkeisestä Suomesta.
Sodan tuhoja ja pommitusten jälkiä oli kyllä eri puolilla maata. Moni oli menettänyt kotinsa, vielä useampi läheisensä. Koko Suomi toipui hirvittävistä sotavuosista, joiden fyysiset ja henkiset arvet olivat mittaamattomat.
Mutta Lapissa matalana oli aivan kaikki. On aivan eri tilanne aloittaa elämä seudulla, jossa ei ole käytännössä mitään.
Toki on sanottava, että tuhojen laajuus riippui alueesta. Saksalaiset olivat polttaneet, räjäyttäneet ja tuhonneet lähes kaiken tielleen osuvan vetäytymisreittiensä varrelta.
Pahiten kärsineitä olivat Rovaniemi ja Rovaniemen maalaiskunta. Niiden rakennuskannasta oli tuhoutunut yli 90 prosenttia.
Juuri mitään ei jäänyt pystyyn myöskään matkalla Rovaniemeltä, Inariin, Ivaloon ja Kaamaseen tai Rovaniemeltä Kittilään, Muonioon ja Enontekiölle.
Itä-Lappi oli raunioina sekin. Kuusamo–Rovaniemi -väli myös. Pelkästään tuhottujen asuinrakennusten määrä lähenteli Lapissa kuuttatuhatta.
Mutta samaan aikaan Meri- ja Länsi-Lapissa tuhoja oli paljon vähemmän. Esimerkiksi Kemissä ja Torniossa rakennuskannasta tuhoutui vain noin prosentti.
– On laskettu, että 45–47 prosenttia koko Lapin rakennuskannasta tuhoutui, Magga tarkentaa.
Tuhon keskellä ihmisten ei auttanut jäädä seisoskelemaan. Alkoi ennennäkemätön rakennusurakka.
Lapin jälleenrakennus alkoi oikeastaan heti, kun ihmiset palasivat kotiseudulle, kertoo yliopistotutkija Outi Autti Oulun yliopistosta.
Hän toimii monivuotisen ja monitieteisen Muistin marginaalista -tutkimushankkeen vetäjänä.
Auttin mukaan jälleenrakennuksen laajuudesta kertoo jotain se, että Lapin lääniin rakennettiin sodan jälkeen kaikkiaan noin 12 000 rakennusta, joista uudisrakennuksia oli 9 500.
– Ja näistä suurin osa rakennettiin jo silloin 1945–1946. Eli ihmisillä on ollut kiire saada nopeasti elämä käyntiin.
Käytännössä se tarkoitti sitä, että koko Lapissa vasarat paukkuivat, sahat suhisivat, laudat kalahtelivat ja kolahtelivat.
Mikään aurinkoisen puuhakas projekti jälleenrakennus ei silti ollut. Kaikkea muuta.
Ihan ensimmäiseksi ihmisten täytyi miettiä jonkinlainen suoja päänsä päälle rakennusajaksi.
Raunioista löydetyistä vanerin ja laudan kappaleista kyhättiin kiireellä pystyyn jonkinlaisia hökkeleitä, joihin koko perhe ahtautui öisin nukkumaan.
Monet ensiasunnot olivat vaatimattomia maakuoppia, joihin rakennettiin laudoista katto pään päälle. Onnekkaimmilla oli säilynyt pieni saunarakennus, joka kelpasi väliaikaiseksi kodiksi.
– Olen kuullut kertomuksia, että yhdessä saunassa on saattanut asua 20 ihmistä kerrallaan, Autti kertoo.
Varsinainen kodin rakentaminen aloitettiin vasta ensisuojan tekemisen jälkeen. Siihen tarvittiin tietenkin rahaa. Jälleenrakentajillle luotiin erillinen sotakorvaus- ja lainoitusjärjestelmä.
Jälleenrakentamisen organisoinnista vastasivat maatalousministeriö sekä kulkulaitosten ja yleisten töiden ministeriö. Paikallistasolla siitä vastasivat Lapin läänin hallinto sekä kuntiin organisoidut jalleenrakennusorganisaatiot.
Auttin mukaan iso merkitys on ollut maatalousseuroilla ja jälleenrakennuslautakunnilla.
Ongelma oli kuitenkin se, ettei Helsingistä tahdottu aina ymmärtää Lapin tuhojen laajuutta tai vaikeita olosuhteita. Apu ja organisointi viipyivät.
Pula työkaluista ja rakennustarvikkeista oli jälleenrakennusaikana huutava.
Ihmisten omat työkalut olivat palaneet aittojen, varastoiden ja navetoiden mukana. Tuhkana olivat myös lautavarastot.
Kysyntä räjähti pilviin ja hinnat sen mukana. Viranomaisten oli pakko säännöstellä rakennustarvikkeita.
– Kaikki tiilet, sementit, naulat ja laudat menivät kortille, Autti summaa.
Puutteen keskellä ihmiset keräsivät kokoon mitä vain saivat. Saksalaisten jälkeensä jättämistä parakeista ja niiden raunioista revittiin irti kaikki tarpeellinen. Kotien hiiltyneistä rauniokasoista kaivettiin talteen naulat. Lasten tehtävänä oli naputella niitä suoriksi päivät pitkät.
– Siitä tuli ihan vitsi, että mistä tuntee jälleenrakentajan. No sinisestä peukalosta tietenkin, kun nauloja suoraksi naputellessa kaikki lyönnit eivät ole osuneet varsinaiseen kohteeseen, Autti naurahtaa.
Kuolemanvaara oli jatkuvasti läsnä.
Sitä loivat miinat, joita saksalaiset olivat kylväneet pilvin pimein Lapin maastoihin. Myös erilaisia ammuksia oli jäänyt sinne tänne.
Keskeisimmät alueet oli kertaalleen raivattu miinoista ennen siviilien paluuta. Pelkästään siinä työssä lähes sata ihmistä menetti henkensä ja 150 haavoittui.
Miinoja oli kuitenkin niin paljon, etteivät raivaajat onnistuneet havaitsemaan aivan kaikkia. Ne koituivat sitten monen kotiinsa palanneen kohtaloksi.
– Erityisesti lapsia kuoli ja haavoittui paljon, sillä he eivät ymmärtäneet, mitä olivat löytäneet, ja alkoivat leikkiä miinoilla tai ammuksilla, Autti kertoo.
– Myös eläimiä kuoli paljon, kun ne tietämättään astuivat miinaan. Poroja, lehmiä, lemmikkejä ja luonnon eläimiä, hän lisää.
Miinoja jouduttiin Auttin mukaan raivaamaan jälkiharavointina aina 1950-luvun alkuvuosiin asti. Miinoja ja ammuksia löytyy maastosta silloin tällöin edelleen.
Kotien lisäksi piti rakentaa julkinen infrastruktuuri.
Pelkästään siltoja saksalaiset olivat tuhonneet yli 700. Ensin piti tehdä jonkinlaiset kiikkerät väliaikaiset sillat leveiden kuohuvien jokien yli, jotta rakennustavarat pääsivät kulkemaan eli puolille Lappia.
Sitten alkoivat varsinaiset suuret siltatyömaat.
Työvoimapula oli sekin huutava. Lappilaisilla oli kiire saada omat kotitilansa kuntoon, joten palkkatöihin ei tahtonut ehtiä.
Eteläisemmässä Suomessa oli paljon sodasta palannutta joutilasta miesväkeä, joita saapuikin suurina määrinä Lapin työmaille.
Työntekijöiden taitotaso ei aina vastannut vaatimuksia. Kun se yhdistettiin huutavaan materiaalipulaan, tuloksena oli usein sangen monimuotoisia lopputuloksia. Maggan mukaan se näkyy Lapissa edelleen.
– Usein jälleenrakennusajan rakennusperintöä kunnostaessa on tullut esiin se, että siellä on ollut monenlaista kirvesmiestä tekemässä töitä heikkolaatuisilla materiaaleilla.
Kaiken sen päälle piti asuttaa siirtoväki. Usein unohdetaan, että Pohjois-Suomesta oli jouduttu luovuttamaan isoja alueita Neuvostoliitolle.
Lappiin asutettiin Petsamon, Sallan ja Kuusamon evakoita. Myös Karjalan evakoista osa muutti Lappiin asumaan.
– Syntyi ihan kokonaan uusia asutusalueita, Magga mainitsee.
– Kolttasaamelaiset asutettiin tiettömälle alueelle Inarijärven ympäristöön.
Rintamalla olleille miehille annettiin rintamamiestiloja. Ne sijaitsivat usein syrjässä, suorastaan korvessa.
Niissä työ oli aloitettava aivan nollista. Piti raivata suot, hakata metsät, kaivaa kivet maasta ja kyntää pellot. Ja tietenkin rakentaa talot, navetat ja muut.
– Eivät ole kyllä olleet mitään helppoja paikkoja nekään, Autti huokaisee.
Tuhotuilla seuduilla kesti aikansa, ennen kuin maatalous alkoi tuottaa satoa.
Kesällä 1945 monilla evakosta palaajilla ei ollut enää kotieläimiä. Evakkoreissulle oli saanut viedä vain lehmät ja hevoset. Niistäkin osa oli kuollut.
Petsamon, Utsjoen ja Inarin alueilta lehmäkarjaa ei edes viety evakkoon pitkän matkan ja kuljetusvaikeuksien takia. Myös koiria jouduttiin lopettamaan. Saamelaisille tärkeä porokoira meinasi kuolla kokonaan sukupuuttoon.
Kaikkiaan sota vei Lapista noin 40 000 kotieläimen hengen. Sen lisäksi poroista noin puolet eli lähes 40 000 oli sotavuosina pakkoluovutettu ruokahuoltoon ja armeijan käyttöön.
Pulaa oli myös viljojen siemenistä ja siemenperunoista. Nekin olivat kortilla.
– Kalastusverkkojakin oli tuhottu ihan mahdoton määrä. Sekin vaikeutti merkittävästi ihmisten mahdollisuuksia hankkia ruokaa, Magga sanoo.
Mustan pörssin kauppa rehotti. Moni jobbasi ruokaa ja tavaraa Ruotsista Tornionjoen yli.
Ravinto oli niukkaa, ihmisillä oli erilaisia puutoksia. Pieniä lapsia kuoli tauteihin ja sairauksiin yllättävän paljon.
Sen päälle tulivat henkiset arvet, joita sota oli jättänyt. Ihmiset olivat väsyneitä jatkuvaan poikkeustilaan.
Kaiken sen yllä leijui kuitenkin suunnaton elämännälkä, Autti sanoo.
Ihmiset halusivat mennä eteenpäin. Sodan varjojen väistyttyä tulevaisuudessa siinsi valoa. Ihmiset puskivat sitä kohti. Uudenkarheiden rintamamiestalojen kattojen alle syntyivät suuret ikäluokat.
Tanssiminen oli ollut sodan aikana kiellettyä. Nyt ihmiset janosivat tanssilavoille ja yhteisiin kokoontumisiin. Sitä varten rakennettiin kylätaloja ja tanssipaikkoja vaikka talkoilla kaiken kiireen keskeltä.
Kaikkiaan rakennusvaihe kesti vajaat kymmenen vuotta. Auttin mukaan vuoteen 1953 mennessä Lapin maaseutu oli rakennettu uudelleen “viimeisiä korpikyliä myöten”.
Selkeää päättymisen ajankohtaa on kuitenkin hankala sanoa.
Kun sodan tuhot oli korjattu ja rakennettu uudelleen, alkoi vesivoiman rakentamisen ja metsäteollisuuden voimistumisen aika. Se muutti Lappia peruuttamattomalla tavalla.
Vesivoimalaitokset estivät lohen nousemisen jokiin. Padot ja tekoaltaat hautasivat puolestaan alleen suuria alueita ja ihmisten koteja.
Maggan mukaan moni lappilainen laskee vesivoimalaitosten ja patojen rakentamiset samaan kategoriaan sota-ajan evakkoreissujen kanssa.
– Nyt vain piti lähteä oman valtion päätösten takia. Tekoaltaiden alle jääneitä koteja ei ole enää koskaan edes mahdollista päästä katsomaan.
1960- ja 1970-luvuilla alkoi suuri muuttoliike työn perässä Ruotsiin ja Etelä-Suomen kasvukeskuksiin. Lapin kylät ja talot tyhjenivät.
Auttin mukaan Lapin sodan evakkoreissut vauhdittivat osaltaan kehitystä. Ruotsiin oli helpompi lähteä, kun siellä oli jo oltu evakossa. Moni osasi vähän kieltäkin.
Ehkä eniten jälleenrakennusaika vaikutti sen kokeneiden maailmankuvaan.
Kun kaikesta oli pulaa, mitään ei saanut ikinä heittää pois, ei varsinkaan ruokaa. Aina piti varautua johonkin pahimpaan.
– Minulle on hyvin tuttua sellainen ajattelu, että kaikki pitää säästää, koskaan ei tiedä, mihin jotakin voi vielä tarvita. Sellainen ajattelutapa on jäänyt myös monen jälleenrakentajan jälkeläisen dna:han, Magga summaa.
Lapin sodasta on kulunut 80 vuotta. Viimeiset saksalaisjoukot poistuivat Suomen maaperältä huhtikuussa 1945. Suomenmaa seuraa juttusarjassa Lapin sodan tapahtumia ja siihen liittyviä ilmiöitä huhtikuulle saakka.