Tuplasalkku oli bodarillekin liian raskas – Jari Lindström kuvaa muistelmissaan, kuinka ex-duunarista tuli duunarin vihollinen numero yksi
Ensin haukuttiin siitä, että oli perussuomalainen ministeri. Sitten siitä, että ei ollut.
Sipilän hallituksen työministerinä toimineen Jari Lindströmin pesti ei ollut niitä helpoimpia. Vuoden 2015 eduskuntavaalien jatkojytkyn jälkeen Lindströmistä tuli yksi historian ensimmäisistä perussuomalaisista ministereistä.
Hallitusneuvottelujen toiseksi viimeisenä päivänä puolueen puheenjohtaja Timo Soini kutsui Lindströmin huoneeseensa ja kertoi valinneensa tämän työministeriksi. Kouvolalainen ehti hädin tuskin kiittää luottamuksesta, kun Soini täydensi: ja oikeusministeriksi.
– Välitön reaktioni oli, että mitä helvettiä, mistä tuo oikein tuli, ja Timo alkoi nauraa. Hän sanoi, että jos joku kestää niin sinä, eli kehumalla tuli tulosta, Lindström muistelee tänään ilmestyvässä kirjassaan Syvään päähän.
Olisiko pitänyt kieltäytyä, Lindström kysyy itseltään.
– Tällä tiedolla, kyllä, hän vastaa.
Lindströmin muistelmat ovat rehellistä tilitystä, jossa ei perkeitäkään säästellä. Ex-ministerillä on sana hallussa ja kirjallisia lahjoja, joita hän on jalostanut yleisönosastoihin ja blogiinsa kynäillen.
Harva poliitikko myöntää huonot puolensa yhtä auliisti kuin Lindström, joka tunnustaa olevansa arvaamaton mielensämuuttaja ja pienestä suuttuva mököttäjä.
Hän kirjoittaa avoimesti myös lapsuudestaan. Kuusankoskelaisperheen isä lähti toisen naisen mukaan, kun esikoinen oli yhdeksän. Siivoojaäiti huolehti yksin kolmesta pojastaan ja katosi välillä päiviksi ryyppyreissuille.
Jari reagoi ongelmiin yläasteelle asti jatkuneella yökastelulla. Kotona ei ollut suihkua, joten poika haisi sille, mitä laski alleen.
– Minua kiusattiin hajusta, ja koska en antanut periksi vaan yritin puolustaa itseäni, jouduin jatkuvasti tappeluihin. Ja aina sain turpiini, aina.
Vaikeista kotioloista ja kiusaamisesta huolimatta Lindström pärjäsi koulussa hyvin. Hän olisi päässyt lukioon, mutta ammattikoulu ja varma työpaikka kotikylän paperitehtaalla veivät voiton.
Paperitehtaan luottamustehtävien kautta Lindströmin kulki perussuomalaisiin, Kouvolan kuntapolitiikkaan ja lopulta Arkadianmäelle. Hänestä tuli Voikkaan työttömien paperimiesten äänitorvi, joka nousi eduskuntaan toisella yrittämällä vuonna 2011.
Asiallinen Lindström otti homman tosissaan ja sai heti vastuuta perussuomalaisten kirjavassa eduskuntaryhmässä. Niinpä hän oli odotettu valinta ministeriksi, kun puolue päätti lähteä mukaan Sipilän hallitukseen.
Ammattikoulun käyneen entisen paperimiehen nimittäminen oikeusministeriksi, vieläpä toisen ministerinpestin ohella, sai silti aikaan kovan kohun. Jotkut oikeusoppineet pitivät valintaa jopa ministeriön halventamisena.
Lindström on nostanut penkistä parhaimmillaan 200 kiloa, mutta tuplasalkku osoittautui bodarillekin liian raskaaksi kantaa.
Työ- ja oikeusministerinä Lindströmin kontolle tuli koko joukko kimurantteja vastuualueita, kuten työllisyys, maahanmuuttajien kotouttaminen ja sukupuolineutraali avioliitto.
Epäsuositut työllisyystoimenpiteet henkilöityivät Lindströmiin. Entisestä duunarista tuli vähitellen nykyisen duunarin vihollinen numero yksi.
Oppositio hiillosti hallitusta työllisyydestä, ja torstain kyselytunnit olivat Lindströmille yhtä piinaa. Hän selvitti jälkeenpäin, kuinka monta suullista kysymystä häneltä oli kysytty ministeriaikana: yhtä vaille 300.
– Suu oli kuiva ja kainalot märät, Lindström kuvailee kyselytuntien olotilojaan.
Myös oman eduskuntaryhmän kokoukset muistuttivat ajoittain kuulustelua. Onneksi kannustustakin tuli.
Kerran kesken opposition höykytyksen ministerin puhelimeen kilahti tekstiviesti.
– Hyvin puolustettu, presidentti Sauli Niinistö kiitti.
Lindström reagoi stressiin kropallaan. Pyörrytti, naama punoitti, tuli uniongelmia. Keväällä 2017 hän meni lopulta työterveyslääkärille ja sieltä suoraan Meilahden sairaalaan.
Ministerillä todettiin lähes kaikki kansantaudit: korkea verenpaine, kolesteroli ja diabetes. Lindström uhkasi lähteä hallituksesta kokonaan, jos oikeusministerin tehtäviä ei jaeta uudelleen.
Salkkuja lisättiinkin niin, että ratkaisu tyydytti lähes kaikkia. Mutta vain lähes. Perussuomalaisissa tyytymättömyys kasvoi, kun oikeusministerin salkku meni kokoomukselle.
Lindström pitää tätä yhtenä viimeisistä niiteistä, joka sai aikaan puolueen hajoamisen. Hänen mukaansa eduskuntaryhmän jakautuminen meihin ja heihin oli tapahtunut paria kuukautta aikaisemmin, kun nuiva siipi oli vaatinut maahanmuuttopolitiikkaan tiukennuksia soten etenemisen ehtona.
Lindström kirjoittaa pettyneensä puolueen kykyyn kantaa vastuuta ja siihen, että osa porukasta pesi kasvonsa muiden kustannuksella. Kun hallitukseen oli lähdetty, se olisi pitänyt kestää loppuun saakka.
– Nyt koko paska kaadettiin vastuuta kantaneiden päälle muutamien hyväkkäiden luistellessa omasta vastuustaan.
Lindström arvioi, ettei Jussi Halla-aholle olisi pärjännyt Lahden puoluekokouksessa kukaan. Hänen oman päätöksensä lähteä puolueesta sinetöi se, että uunituore puheenjohtaja suositteli Laura Huhtasaarta varapuheenjohtajaksi.
– Huhtasaari on poliitikko, joka ei edusta minulle sitä perussuomalaisuutta, johon itse olin aikanaan liittynyt. Olin nähnyt ja kokenut eduskuntaryhmässä hänen kiihkeytensä, jota voisi joissain asioissa kutsua jopa fanaattisuudeksi, enkä voinut käsittää hänen valintaansa, Lindström kirjoittaa.
Kokouspaikalla tunteet vaihtelivat hysteerisestä ilosta suureen suruun. Moni itki, mutta ei ilosta.
– En nimeä heitä, koska he vaikuttavat perussuomalaisten ryhmässä edelleen. Kertokoon omissa muistelmissaan, jos uskallus riittää.
Kokouksen jälkeen Lindströmin keskittyi omien sanojensa mukaan ”tuikun ottamiseen”. Jos jotain suunnitelmia jatkon varalle punottiin, ministeri oli niistä ulkona kuin lintulauta.
Maanantaina valtiosihteeri Samuli Virtanen soitti aikeista perustaa uusi eduskuntaryhmä. Loikkaajia kertyi lopulta 22.
Raivokas palaute lisääntyi puolue-eron jälkeen, mutta Lindström ei katunut lähtöään.
– Sinisten perustaminen oli välttämättömyys. Vaikka en tullut valituksi eduskuntaan enää seuraavissa vaaleissa, se oli silti parempi vaihtoehto kuin jääminen perussuomalaisiin.
Kotisohvalla politiikkaa tarkkaillessa tunne on vain vahvistunut.
– Kun seuraan perussuomalaisten puheita, ohjelmia, toimintatapaa ja olematonta yhteistyökykyä eduskunnassa tai ylipäätänsä politiikassa, olen entistä varmempi omasta päätöksestäni lähteä puolueesta.
Lindströmin arvio puolueen nykytilasta on synkkä. Hänen mukaansa perussuomalaiset käyttää kannatustaan nostaakseen sumeilematta hyväkseen epätietoisuutta, ongelmia, uhkia tai jopa terrori-iskuja.
– Heti kun paikka tulee, se käytetään, ei luottamuksen vaan pelon lietsomiseen.
Lindström veikkaa ylilyöntien ja kohujen jatkuvan puolueessa. Hän arvioi, että Halla-ahon takaa tulee uusia voimia, jotka vievät puoluetta yhä syvemmälle kaiken vastustamisen syövereihin.
– Minulla on jopa veikkaus siitä, keitä siinä tehtävässä nähdään: joko nykyinen euroedustaja Laura Huhtasaari tai keväällä 2019 eduskuntaan noussut, puolueen ensimmäinen varapuheenjohtaja Riikka Purra.
Lindström kuvailee matkaansa politiikassa sukellukseksi syvään päähän. Ikävistä puolista huolimatta kokemus on ollut pääasiassa hieno.
– Olen ylpeä vaan en leuhka siitä kaikesta, mitä olen saavuttanut ja missä olen ollut mukana.
Ministerivuosiensa suurimpana virheenä hän pitää sitä, että päästi aktiivimallin läpi sellaisenaan, vaikka tiesi lain olevan torso. Lindström antoi epäsuositulle mallille kasvot ja joutui puolustamaan sitä usein yksin, vaikkei itsekään pitänyt siitä.
– Minun ei olisi pitänyt hyväksyä huonoa lakia, mutta tein sen. Tätä pyydän anteeksi, hän kirjoittaa.
Hallitukseen lähtemistä Lindström ei harmittele. Hän kokee olleensa osa suurempaa asia: Suomen kuntoon laittamista.
– Jos hinta siitä oli valitsematta tuleminen, puolueesta eroaminen ja tyhjän päälle putoaminen, niin olkoon sitten niin. En kadu.
Jari Lindström: Syvään päähän. Muistelmani. WSOY, 411 s.