Toimittajalta: Vuonna 1995 koettiin kaikkien aikojen kemut, joihin mitkään myöhemmät mestaruudet eivät ole yltäneet
Ei siinä paljon vieraskahveja ehditty keitellä.
Oli sunnuntai 7. toukokuuta vuonna 1995 ja olimme tulleet kylään serkkulaan. Leppoisat sukulaisporinat saivat kuitenkin jäädä, sillä kaikki tuijottivat nurkassa pauhaavaa ruutua. Tunnelma oli tietyllä tavalla harras.
Oulun kaduilla ei näkynyt silloin juuri ketään. Kaikki Suomessa tuijottivat samaa lähetystä Tukholman Globenista.
Olin 11-vuotias ja muistan kaiken yllättävän tarkasti. Sen, miten Ville Peltonen viimeisteli hattutempun. Sen, miten sisällä kytenyt jännitys purkautui riemuksi Timo Jutilan iskettyä tauluun jo 4–0.
Ja sen, miten Ruotsin Jonas Bergvist sai Globenin räjähtämään kaventamalla tilanteen kolmannen erän alkajaisiksi 4–1:een.
Silloin mieleen jysähti pelko: Ei kait taas. Suomi oli ollut lähellä MM-kultaa jo vuotta aiemmin Milanossa, mutta silloin Kanadan kiekkokönsikkäät tekivät vielä meistä häviäjiä rangaistuslaukauskilpailussa.
Mutta eivät tehneet enää. Nyt köniin sai rakas länsinaapuri. Peli päättyi. Kypärät lensivät. Antero Mertaranta huusi televisiossa sanoja, joista tuli ikiaikaisia klassikoita. Muistan idolini Saku Koivun ilosta huutavat kasvot. Serkkulassa kaikki tuulettivat.
Ja lopulta ne kahvitkin ehdittiin keittää. Kaikkien aikojen ensimmäisen kiekkokullan juhlakahvit.

MM 95 on sukupolvikokemus, joka yhdistää kaikkia silloin eläneitä suomalaisia. Nyt siitä on tasan 30 vuotta.
Vuosikymmenten aikana aiheesta on sanottu lähestulkoon kaikki. Silti se jaksaa edelleen kiinnostaa. Edelleen tunteet ainakin vähän värähtävät, kun näkee videolta loppusummerin soimisen ja leijonien ryntäämisen epämääräiseen kasaan maalivahti Jarmo Myllyksen luokse.
Ja sen, kun Heikki ”Hexi” Riihiranta itkee vaihtoaitiossa.
Se oli yksinkertaisesti niin hieno hetki. Pienen ohikiitävän ajanrahtusen me kaikki suomalaiset olimme yhtä. Tuuletimme silkasta riemusta.
Presidentti Martti Ahtisaari kertoi myöhemmin, ettei hän olisi malttanut millään istua toisen maailmansodan päättymisen muistojuhlassa Lontoossa. Adjutantin piti viestitellä hänelle kesken tilaisuuden pelitilanteesta pienillä paperilappusilla.
Voiton varmistuttua kansa lähti kaduille ja kylänraiteille Oulussa, Helsingissä, Tampereella, Iisalmessa, joka paikassa. Suomen liput liehuivat.
Torniossa mentiin joen yli Haaparantaan veisaamaan Den glider iniä. Noh, olikohan se niin fiksua, mene ja tiedä. Mutta menkööt maaotteluhengen piikkiin. Kerrankin me voitimme.
Jälkikäteen vuoden 1995 maailmanmestaruus on saanut liki myyttisiä merkityksiä.
On puhuttu talvisodan hengen paluusta. Siitä, miten laman kurjistama kansa sai taas itseluottamusta nousta ylös. Parin vuoden sisällä alkoivatkin Nokian menestyksen vuodet ja IT-huuma.
On puhuttu siitä, miten suomalaiset vihdoin haistattivat pitkät roolilleen ruotsalaisten pikkuveljinä. On hekumoitu jopa Ruotsin siirtomaa-ajan rippeiden päättymisellä.
Maailmanmestaruus on nähty myös eräänlaisena kylmän sodan loppumisen symbolina. YYA-sopimuksen ja nöyristelyn ajat olivat takana. Me emme kumarrelleet enää itään, emmekä muuallekaan.
Sanotaan, että siitä alkoivat suomalaisten itsevarmuuden vuodet. Maailmalla kelpasi kulkea pystypäin. Talous kiitti, Pisa-tulokset kohosivat (ainakin hetkeksi) ja meistä tuli maailman onnellisimpia.

Hmm, aika pateettista tulkintaa, voisi myös sanoa.
Lopulta kyse oli vain yhdestä sunnuntai-illasta. Yhdestä ottelusta, jossa Suomi teki enemmän maaleja kuin Ruotsi. Ei sillä juuri ole merkitystä sen kanssa, mitä Suomi tulisi seuraavina vuosina kokemaan.
On kuitenkin vähän ankeaa lähteä siihen. MM 95 oli yhteisen ilon ja riemun juhla. Siitä alkoivat kemut, jotka keräsivät leijonien paluupäivänä yli 100 000 ihmistä Helsingin kaduille.
Minunkin, 11-vuotiaan pojan, oli aivan pakko saada maailmanmestaruudesta kertova t-paita, jota pidinkin sitten koko kesän.
Kyllä se vähintään johonkin alitajuntaan positiivisesti vaikutti, meillä kaikilla. Uskotaan niin.
Kesti 16 vuotta ennen kuin Suomi voitti seuraavan kerran jääkiekon maailmanmestaruuden.
Vuoden 2011 voitto jäi mieleen etenkin Mikael Granlundin ilmaveivistä. Voitonjuhlissa leijonat olivat humalassa, yksi heistä rutisti vahvassa tunnetilassa presidentti Tarja Halosta.
Ei siinä enää ollut samaa fiilistä. Nolottikin.
Kultaa tuuletettiin taas 2019 ja 2022. Ja viimein myös olympiakultaa 2022. Suomesta oli tullut kiekkoilun ammattimainen tehdas.
Hienoja ja upeita hetkiä nekin. Jokin kuitenkin puuttui. Jokin vilpitön riemu, jokin kollektiivinen puhdas ilo.
Jokin sellainen, jota voi kokea vain ensimmäisellä kerralla.