Toimittajalta | Sote-järjestöt vietiin Rydmanin giljotiiniin – pohjatyö tehtiin jo vuosia sitten
Sosiaali- ja terveysalan järjestöille kävi hallituksen budjettiriihessä niin kuin tiedettiin jo odottaa: kymmenien miljoonien leikkaukset toimeenpannaan sellaisina kuin jo aiemmin oli sovittu.
Leikkaukset vei hallituksen läpi sosiaali- ja terveysministeri Wille Rydman, joka perussuomalaiseen tyyliin otti sakset käteensä innolla ja julisti sodan järjestökentän ”rälssille”.
Seurauksena on järjestöjen ja niiden tärkeiden ja kipeästi kaivattujen palvelujen hallitsematon alasajo. Kylmintä kyyti on pienissä, yhteen tiettyyn harvinaissairauteen, vammaisryhmään tai paikalliseen sosiaalityöhön keskittyneissä järjestöissä, jotka ovat olleet lähes täysin STEA-rahoituksen varassa.
Lasku lankeaa aikanaan toista kautta todennäköisesti tuntuvasti entistä suurempana, kun tyhjän päälle jäävät ihmiset ajautuvat hakemaan apua hyvinvointialueilta – sikäli kuin he sinne asti enää jaksavat.
Tämä kaikki muistetaan kyllä ensi kevään eduskuntavaaleissa. Samalla on hyvä muistaa sekin, kuinka kirveeseen vuoltiin varsi, jotta hyvinvointivaltion hävitysvimmalta säästyisi ehkä vastaisuudessa edes jotain.
Vielä ennen koronavuosia kauppojen eteisissä hyrräsivät Veikkauksen ja sitä ennen RAY:n peliautomaatit järjestöjen automaattisena sampona.
Kun niiden rahoitus oli sidottu lakisääteisesti tiettyyn osuuteen, hallitukset eivät voineet käyttää rahoja julkisen talouden alijäämän paikkaamiseen tai muihin valtion menoihin.
Iloinen kolikoiden kilinä haisi kuitenkin peliriippuvuudelle, mikä alkoi ahdistaa poliitikkoja. Sinänsä hyvässä uskossa lähdettiin purkamaan vanhaa järjestelmää, jolla oli ongelmansa myös EU-sääntelyn kanssa.
Rahavirtojen ehtyessä entinen järjestelmä oli joka tapauksessa tulossa tiensä päähän. Mutta sen sijaan, että järjestöille olisi rakennettu kestävä, turvattu ja poliittisista suhdanteista vapaa tulevaisuus, päätettiin valita niin sanotusti laiskan miehen ratkaisu siirtämällä rahat tavallisiksi valtion budjettivaroiksi.
Uudistuksen suuntaviivat piirsi pitkälti Erkki Liikasen johtama selvitysryhmä helmikuussa 2021, ja sen työn pohjalta rakennettu malli hyväksyttiin laajassa parlamentaarisessa yhteisymmärryksessä Sanna Marinin hallituksen aikana.
Johtavien poliitikkojen puheissa vakuuteltiin silmät kirkkaina, että rahoituksen taso ja ennustettavuus turvataan. Politiikan mekaniikkaa ymmärtävät tiesivät kuitenkin, mitä tapahtuu, kun järjestöjen miljoonat menettävät lainsäädännöllisen suojakilpensä ja ne tungetaan valtion yleisiin kehyksiin.
Kun järjestöjen rahat siirrettiin budjettitalouteen, ne menettivät erityisasemansa. Niistä tuli tavanomainen valtion meno muiden joukossa ja helppo saalis poliittiselle suuntaukselle tai poliitikolle, joka etsii omaan agendaansa sopivia leikkauskohteita.
Sinänsä tämäkin valuvika kyllä myönnettiin, mutta riski päätettiin ottaa.
Ongelma olisi voitu ratkaista toisinkin. Järjestöille olisi voitu säätää oma erillislaki, joka olisi velvoittanut valtion osoittamaan tietyn prosentin valtion budjetista tai verotuloista järjestöille.
Valtiovarainministeriö suhtautuu kuitenkin periaatteellisen nuivasti korvamerkittyihin ”sivu- tai automaattibudjetteihin”, jotka voivat murentaa valtion budjettikuria.
Poliitikoille asia myytiin niin, että eduskunnan pitää voida päättää kaikesta rahankäytöstä vuosittain budjettivallan nimissä. Ja kauppa kävi.
Olisi voitu rakentaa myös Sitran kaltainen pysyvä pääomarahasto, jonka tuotoilla järjestötyötä olisi pyöritetty. Pääomittaminen olisi vaatinut kuitenkin valtiolta massiivisen kertapanostuksen. Valtiontalous oli jo valmiiksi velkainen, joten uuden pysyvän rahaston pääomittaminen ei olisi ollut helppo ratkaisu.
Vaihtoehtona olisi ollut myös luoda kunnon verovähennysmalleja yksityiselle lahjoittamiselle. Se olisi kuitenkin ollut poliittisesti vaikea, epävarma ja tuntematon tie, koska Suomessa ei ole samanlaista suurten säätiöiden ja yrityslahjoittamisen perinnettä kuin vaikkapa Yhdysvalloissa.
Niinpä valittiin hyllyltä purkki, joka oli lähimpänä käden ulottuvilla. Korvamerkinnät saatiin purettua, järjestelmä uudistettua ja poliitikot saattoivat hyvillä mielin todeta työn olevan tehty.
Ansaan käveltiin silmät auki, vaikka giljotiini on sikäli rehellinen työkalu, että se kertoo etukäteen, mitä on tapahtumassa.
Pelkkää hallituksen tai sen pääpyövelinä asiassa toimineen Rydmanin ilkeyttä on kuitenkin turha syyttää. Soppa on tosiasiassa keitetty isommalla porukalla.
Ensin luotiin järjestelmä, joka vei suojan pois, ja sen jälkeen taloon marssi porukkaa, jonka mielestä sakset ovat paras työkalu sosiaalipolitiikassa.
Oikeastaan kyseessä on klassinen suomalainen politiikkatrilogia: ensin tehdään huono päätös, sitten luvataan ettei se vaikuta mihinkään – ja lopulta ihmetellään porukalla, kun talo roihuaa ilmiliekeissä ja kysellään, kuka toope jätti tulitikut pöydälle.
