Suomi niittää mainetta näkyvillä naispoliitikoillaan, mutta se ei ole koko totuus politiikan tasa-arvosta – tutkija listaa pinnan alla kytevät ongelmat
Keskustan alkusyksystä käydyn puheenjohtajakamppailun kaksi selkeää kärkiehdokasta olivat molemmat naisia: Katri Kulmuni ja Annika Saarikko.
Sukupuolentutkimuksen professori Johanna Kantola Tampereen yliopistosta pitää asetelmaa poikkeuksellisena suomalaisessa politiikassa.
Perinteisesti puolueiden puheenjohtajakisoissa on miesehdokkaiden joukossa yksi nainen, jota arvioidaan niin hyvässä kuin pahassakin sukupuolen kautta.
Kantolan mukaan sukupuoleen liittyvät teemat eivät kuitenkaan nousseet keskustan puheenjohtajakamppailussa näkyvästi esiin, mikä sekin on merkille pantava ilmiö.
– Kulmunin ja Saarikon välistä kisaa lähestyttiin asiakeskeisesti. Molempia arvioitiin lähinnä heidän osaamisensa ja pätevyytensä perusteella, ei ensisijaisesti sukupuolen näkökulmasta, Kantola sanoo.
Saarikon ja Kulmunin kärkiehdokkuus on yksi esimerkki suomalaisen politiikan tasa-arvoistumisesta. Naiset ovat nousseet politiikan merkittävimmille paikoille.
Eduskunnan puhemies, pääministeri ja kaikkien hallituspuolueiden puheenjohtajat ovat naisia. Eduskuntaan naisia valittiin vuoden 2019 vaaleissa enemmän kuin koskaan, ja hallituksen 19 ministeristäkin 11 on naisia.
– Tilanteen symboliarvo on iso. Se alleviivaa sitä, että nainenkin voi näitä tehtäviä hoitaa ja se on ihan normaalia, Kantola sanoo.
Ilahduttavana hän pitää myös sitä, että korkeassa asemassa olevien naispoliitikkojen joukossa on myös pienten lasten vanhempia. Esimerkiksi pääministeri Sanna Marinilla ja tiede- ja kulttuuriministeri Saarikolla on kotona alle kouluikäistä jälkipolvea.
Kantolan mukaan he tekevät roolillaan tavallisemmaksi sitä, että nainenkin voi yhdistää pienten lasten vanhemmuuden ja merkittävän julkisen uran, aivan kuten miehet ovat tehneet vuosikausia.
Naisten matka suomalaisen politiikan huipulle on ollut pitkä ja kivinen.
Äänioikeuden suomalaisnaiset saivat ensimmäisinä Euroopassa vuonna 1906. Ensimmäinen naisministeri nimettiin vuonna 1926, kun SDP:n Miina Sillanpäästä tuli apulaissosiaaliministeri.
Ensimmäistä suomalaispuolueen naispuheenjohtajaa saatiin odotella paljon pidempään, kunnes vuonna 1987 Heidi Hautala astui vihreiden johtoon.
Eduskunnan puhemiehen korokkeella nähtiin nainen ensimmäisen kerran vuonna 1994, kokoomuksen Riitta Uosukainen.
Ensimmäisen naispresidentin Suomi sai vuonna 2000 SDP:n Tarja Halosesta, ensimmäisen naispääministerin kolme vuotta myöhemmin keskustan Anneli Jäätteenmäestä. Naispääministereitä Suomessa on sen jälkeen ollut kaksi: keskustan Mari Kiviniemi ja istuva pääministeri, SDP:n Sanna Marin.
Kantolan mukaan jokainen mainittu nimi on osaltaan murtanut lasikattoja suomalaisessa poliittisessa kentässä.
– Ne ovat olleet merkittäviä virstanpylväitä matkalla tähän tilanteeseen, joka Suomessa on nyt.
Kokoomus ja perussuomalaiset ovat ainoat puolueet, jotka eivät ole koskaan valinneet puolueensa johtoon naista.
Kantola sanoo odottavansa mielenkiinnolla, milloin nämä lasikatot rikkoutuvat. Koko kuvaa puolueen tasa-arvotilanteesta puheenjohtajan sukupuoli ei kuitenkaan kerro.
Kantola huomauttaa, että kokoomuksen kansanedustajista 42 prosenttia on naisia. Se on suomalaisittain hyvä luku. Keskustalla naisia on 32 prosenttia.
– Kokoomus tuo myös talousasioitaan usein esiin esimerkiksi Elina Lepomäen suulla, vaikka talouspolitiikka mielletään perinteisesti miesten vahvuudeksi. Puolueessa siis annetaan naisillekin valtaa, Kantola pohtii.
Hänen mukaansa suomalaiset puolueet voi sijoittaa sukupuolten tasa-arvoajattelua kuvaavalle pitkälle janalle. Vihreät, vasemmistoliitto ja SDP edustavat hyvin tasa-arvoista suuntaa, perussuomalaiset puolestaan toista ääripäätä feministisiä tavoitteita vastustavilla näkemyksillään.
Keskusta ja kokoomus sijoittuvat ääripäiden väliin. Molemmilla puolueilla on paljon konservatiivista kannattajakuntaa, mutta myös merkittäviä tasa-arvon edistäjiä. Aktiivisimmat tasa-arvon edistäjät ovat kuitenkin yksittäisiä toimijoita.
Pienemmistä eduskuntapuolueista RKP sijoittuu Kantolan mukaan lähelle vihreitä, vasemmistoliittoa ja demareita, kristillisdemokraatit taas lähelle perussuomalaisia.
Vaikka Suomi on viimeisen vuoden aikana niittänyt paljon kansainvälistäkin mainetta näkyvillä naispoliitikoillaan, ei tasa-arvotilanne ole kaikilta osin ruusuinen.
Kantolan mukaan Sipilän hallitus vei viime vaalikaudella Suomen tasa-arvotilannetta huonompaan suuntaan, kun leikkaukset osuivat monilta osin naisvaltaisille aloille. Sukupuolivaikutusten arviointikin unohtui monista päätöksistä. Sipilän hallitus myös profiloitui ministerivalinnoillaan sangen miesvaltaiseksi ja hallituksella oli niukka tasa-arvo-ohjelma.
– Vaikka nykyinen hallitus edustaa päinvastaista politiikkaa tasa-arvon osalta, epätasa-arvo voi olla syvällä politiikan sukupuolittuneissa rakenteissa. Se vaikuttaa edelleen eri sukupuolten toimintaan politiikassa, Kantola sanoo.
Syrjivät rakenteet tulevat usein esiin julkisuudelta piilossa. Naiset esimerkiksi joutuvat selittämään vanhemmuuden ja politiikan yhdistämistä paljon miehiä enemmän. Naispoliitikkoa lasten kanssa kotona odottava mies nähdään sankarina, mutta toisinpäin tilannetta pidetään ihan normaalina.
Naispoliitikkojen osaaminen kyseenalaistetaan miehiä helpommin. Naiset saavat vastuuta sosiaali- ja terveyspuolen asioista, mutta talous-, ulko- ja puolustuspolitiikka nähdään miesten juttuina.
Naisten ulkonäkö ja pukeutuminen joutuu sekin arvioinnin kohteeksi. Kantolan mukaan naispoliitikko joutuu myös siirtymään syrjään paljon pienemmistä rikkeistä kuin mies.
– Sukupuoli asettaa naiset naispoliitikon asemaan, jonka kanssa joudutaan kamppailemaan monin eri tavoin.
Juttu on ilmestynyt alunperin syyskuun 2020 Suomenmaassa. Voit tilata Suomenmaan täältä.