Suomen historiassa on hirvittävä ajanjakso, josta ei juuri ole puhuttu kouluopetuksessa – Venäläiset tuhosivat ja raiskasivat lähes kaiken tielleen osuvan
Moni suomalainen tietää Kyrö Distillery Companyn ginin nimeltä Napue. Mutta kuinka monelle on tuttu sellainen käsite kuin Napuen taistelu?
Sellainen käytiin Napuen kylässä Isossakyrössä Pohjanmaalla tasan 310 vuotta sitten. Samoilla seuduilla valmistetaan nykyään tuota kaikkien tuntemaa giniä.
Napuen taistelua seurasi Suomessa ajanjakso, joka oli julmuudessaan yksi hirveimpiä Suomen historiassa.
Napuen taistelu liittyi suureen Pohjan sotaan, jota tsaari Pietari I:n johtama Venäjä ja kuningas Kaarle XII:n johtama Ruotsi olivat käyneet jo vuodesta 1700 lähtien.
Suomi kuului tuolloin Ruotsiin ja sodan melskeet ylsivät lopulta myös tänne. Jälki oli veristä. Ruotsi oli alakynnessä ja Venäjän joukkojen julmuus armotonta. Ruotsin suurvalta-asema alkoi olla mennyttä.
19. helmikuuta vuonna 1714 käyty Napuen taistelu oli viimeinen suuren Pohjan sodan aikainen Suomessa käyty kenttätaistelu.
Ruotsin joukkoja komensi suomalainen kenraali Carl Gustaf Armfelt. Vahvuus Ruotsin joukoissa oli reilut 5 000 miestä.
Tai eivät ne mitään ruotsalaisia joukkoja olleet. Emämaasta ei Napueen paljon apua herunut. Napuen taistelu käytiin Suomesta kerättyjen joukkojen siis suomalaisten sotilaiden voimin.
Alivoima oli murskaava. Venäläisiä sotilaita Napuessa oli yli 10 000. Venäläiset olivat myös vahvemmin varustautuneita.
Taistelusta tuli karmiva verilöyly. Suomen joukoista kaatui tuhansia miehiä. Joidenkin tietojen mukaan ainakin 3 000 suomalaismiestä menetti henkensä. Se oli valtava menetys koko Pohjanmaan alueelle, josta sotilaita oli koottu paljon.
Murskaava oli myös Napuen taisteluista alkanut väkivallan aika.
Kerrotaan, että Napuen taistelun jälkeisenä talvena Isossakyrössä syntyi yli parikymmentä aviotonta lasta. He olivat saaneet alkunsa väkivaltaisissa ja systemaattisissa raiskauksissa, joita venäläiset kohdistivat paikalliseen naisväestöön.
Venäläiset sotilaat myös ryöstivät lähiseudun kyliä. Ryöstöjen jälkeen asuintaloja poltettiin. Arvoesineitään piilottaneita ihmisiä kidutettiin, jotta he paljastaisivat kätköpaikkojaan vihollisille. Kun kidutetut ihmiset lopulta paljastivat tavaroidensa piilopaikat, heidät surmattiin.
Julmuudet eivät rajoittuneet vain Pohjanmaalle, vaan levisivät myös paljon laajemmalle. Tapahtumat liittyvät historialliseen ajanjaksoon, joka tunnetaan Suomessa käsitteellä isoviha.
Isovihan aika oli alkanut oikeastaan jo vuonna 1713. Käsitteellä tarkoitetaan aikaa, jolloin Venäjä miehitti Suomea.
Isonvihan aikaan venäläiset kasakkajoukot ryöstivät, tuhosivat, surmasivat ja raiskasivat lähes kaiken tielleen osuvan. Taustalla vaikutti tsaari Pietari I:n antama käsky Pohjanmaan tuhoamisesta maan tasalle, jotta siitä saataisiin puskurivyöhyke Ruotsin joukkoja vastaan. Jälkikäteen voitaneen todeta, että venäläinen tsaari toteutti Suomessa kansanmurhan.
Kaikkein verisimpiä hyökkäyksiä koettiin Pohjois-Pohjanmaalla, muun muassa Oulunsalossa, Limingassa ja Lumijoella.
Aikalaiskuvaukset noista julmuuksista ovat hirveitä. Vanhempia kidutettiin lasten nähden ja lapsia vanhempiensa nähden. Silmiä puhkottiin, sukuelimiä poltettiin, naisia raiskattiin. Kaikkien kuolleiden uhrien määrät liikkuvat tuhansissa.
Eniten kuolonuhreja vaati hyökkäys Hailuotoon syksyllä 1714. Saarelle oli paennut runsaasti siviilejä. Noin 200 venäläisen kasakkapartio surmasi yhdessä yössä 800 ihmistä pääosin kirveillä ja miekoilla. Tapaus tunnetaan käsitteellä Hailuodon murhaperjantai.
Surmaamisen lisäksi venäläiset kuljettivat tuhansia tai jopa kymmeniätuhansia vangitsemiaan suomalaisia orjiksi Venäjälle. Valtaosa orjiksi viedyistä ihmisistä oli lapsia tai nuoria.
Noihin aikoihin liittyy myös tunnettu Sakari Topeliuksen kirjoittama satu Koivu ja tähti. Siinä Venäjälle viedyt poika ja tyttö onnistuvat palaamaan Suomeen, omaan kotipihaansa.
Todellisuus oli kuitenkin toinen. Hyvin harva orjiksi viedyistä pääsi koskaan palaamaan.
Julmuudestaan huolimatta isonvihan aika on Suomessa melko hatarasti tunnettu.
Siihen ei juuri ole paneuduttu koulujen historianopetuksessa, vaikka aikakautta voi monella syyllä sanoa jopa hirveimmäksi ajaksi Suomen historiassa.
Aihetta on tutkinut paljon historian professori Kustaa H. J. Vilkuna. Hänen tunnetuimpia isostavihasta kertovia kirjojaan ovat Viha (2005) ja Paholaisen aika (2006).
Vilkuna hämmästeli vuonna 2021 Helsingin Sanomien haastattelussa, kuinka vähän tuota ajanjaksoa opetetaan kouluissa Suomessa. Lukion historianopetuksessa kyseinen ajanjakso kuuluu valinnaisiin opintoihin.
– Jossain vaiheessa on päätetty, ettei se ole tärkeää, Vilkuna harmitteli HS:lle.
Isovihan aikaa on haluttu Suomessa pehmennellä etenkin toista maailmansotaa seuranneiden suomettuneisuuden vuosina. Kertomuksia isonvihan julmuuksista on pidetty liioiteltuina ja myyttisinä suomalaiskansallisina tarinoina.
Vilkuna tyrmää HS:n haastattelussa näkemyksen.
– Vieläkin saattaa törmätä käsitykseen, että isoviha oli suomalaiskansallisen historiankirjoituksen luoma käsite. Ei se ole. Se oli kansan antama nimi jo 1700-luvulla, jolloin mitään suomalaisnationalismia ei ollut.
Isonvihan aika päättyi Uudenkaupungin rauhaan vuonna 1721.
Ruotsi menetti alueitaan Venäjälle, mutta valtaosa nykyisestä Suomen alueesta jäi Ruotsille. Ruotsin suurvalta-asema kuitenkin päättyi siihen.
Venäläiset vetäytyivät Suomen alueelta. Elämä palasi rauhallisempiin uomiinsa, mutta haavat jäivät elämään.
Tutkija Sari Näre sanoi vuonna 2022 Suomenmaan haastattelussa, että isovihan vuosilta periytyvä kognitiivinen kokemushistoria vaikutti suomalaisten tunneilmastoon vielä toisen maailmansodan vuosina 1939–1944 eli yli 200 vuotta myöhemmin.
Näreen mukaan Suomessa tiedettiin toisessa maailmansodassa hyvin, mitä neuvostosotilaat saattavat pahimmillaan tehdä, jos täkäläinen puolustus romahtaa.
– Ne (isonvihan) kokemukset ovat olleet ihan järkyttäviä. Vaikka niistä oli 1940-luvulla kulunut jo paljon aikaa, tietoisuus oli edelleen olemassa, Näre sanoi tuolloin.