Suomalainen sotilaspappi liittyi SS-joukkoihin – Himmlerin suosioon päässyt fanaattinen fasisti sai harvinaisen arvonimen

1960-luvun murroksessa syntyi karikatyyri sotaan osallistuneista papeista ja kirkonmiehistä (kaikki olivat tuolloin miehiä) sotahulluina, äärioikeistolaisina ja kaikkea muuta kuin kristillisen rakkauden ja armon sanomaa edustaneina hahmoina.  

Yleistävät kärjistykset pitävät harvoin paikkaansa, ja viimeistään käytännön kokemukset rintaman kauhuissa karistivat useimmista ylenmääräisen valloitusinnon.

Vakaumus auttoi monia kestämään sodassa, mutta traumaattiset kokemukset saattoivat johtaa myös henkilökohtaiseen uskonkriisiin. 

Kalervo Kurkiala (ent. Groundstroem) on historiantutkimuksen valossa niitä yksilöitä, joiden syvä uskonnollisuus ei estänyt läpi elämän kestänyttä sitoutumista armottomaan, antidemokraattiseen ja -semitistiseen oikeistoradikalismiin. Huippunsa se saavutti toisessa maailmansodassa, jolloin Kurkiala liittyi Waffen SS-joukkoihin. 

Kurkiala tapasi yhden holokaustin pääarkkitehdeistä eli Heinrich Himmlerin useamman kerran.

Himmler arvosti dokumenttien mukaan “germaanisen rodun korkeimmat hyveet” täyttävää suomalaista suuresti. Jääkärieversti sai ei-saksalaiselle harvinaisen korkean eli SS-Obersturmbannführerin arvon. 

Kirkkohistorian dosentti André Swanström tutki jo aiemmin kiitetyssä ja osin kiistellyssä kirjassaan Hakaristin ritarit suomalaisten SS-miesten toimintaa. Kansainvälistäkin huomiota herättäneen teoksen ansiosta näiden SS-vapaaehtoisten sotarikoksista tehtiin virallinen selvitys.  

Myös Swanströmin Valkoisen uskon soturi (Atena) kääntää valokeilan aiheisiin, josta virallinen historiankirjoitus oli 2000-luvulle asti enemmän tai vähemmän hissuksiin.

Suomen taistelu natsi-Saksan rinnalla oli jo tarpeeksi hankala asia, puhumattakaan yhteydestä juutalaisten ja muiden valloitettujen alueiden kansalaisten tuhoamisesta suoraan vastuussa olleista SS-joukkoihin. 

Yksityisestä yleiseen liikkuva tarina näyttää kuitenkin laajemman kuvan eli Kalervo Kurkialan elämän sortovuosien, jääkäriliikkeen, sisällissodan ja IKL:n kautta sotavuosiin. 

Varhain orvoksi jääneen, mutta taloudellisesti ja sosiaalisesti yhä turvattua ylemmän keskiluokan elämää eläneen Kurkialan jääkäriajasta Saksassa on runsaasti aikalaisdokumentteja.  

Niistä näkee, kuinka tiukkaan uskontulkintaan läpi ikänsä vihkiytynyt Kurkiala kärsi ristiriidasta sotilaselämän alkoholin ja maksullisen seksin täyttämän karun räyhäkkyyden ja idealistisen soturikäsityksensä välillä.  

Saksasta Kurkiala löysi myös saman aatemaailman jakavan vaimon Elisabethin, vaikka oli aiemmin ollut kihloissa huomattavasti itsenäisemmän ja aktiivisemman Elsi-Majn kanssa Suomessa.  

Nuoripari jatkuvasti kasvavine perheineen kokeili elämää lähetystyössä Australiassa, jossa Kurkiala oli merimiespappina.

He eivät kuitenkaan viihtyneet “barbaariseksi” luonnehtimassaan ympäristössä, jossa suomalaissiirtolaisten ja merimiesten kiinnostus uskonasioihin oli parhaimmillaankin pintapuolista. 

Uskonnollisen pakkokäännytyksen sotkeminen sotatoimiin suututti Kurkialan esimiehet ja marsalkka Mannerheimin, jota Kurkiala puolestaan vieroksui muiden jääkärien tavoin pitkään “ryssänupseerina”. 

Mikäli asiayhteys olisi jokin toinen, Kurkialan jatkosodan asemavaiheen aikana Karjalassa vakavissaan ajama kiroilun tekeminen sotilasoikeudessa rangaistavaksi naurattaisi.  

Se, että hän ajoi samalla tarmolla muun muassa ortodoksilasten pakkokasteita, muiden kuin suomensukuisten heimojen “likvidoimista” ja toimi SS-pastorina täysin tietoisena joukkojen tekemisistä ja niiden pohjana olevasta ideologiasta, pilaa kuitenkin tahattoman vitsin.  

Uskonnollisen pakkokäännytyksen sotkeminen sotatoimiin suututti myös Kurkialan esimiehet ja marsalkka Mannerheimin, jota Kurkiala puolestaan vieroksui muiden jääkärien tavoin pitkään “ryssänupseerina”. 

Kun Saksan tappio ja sodan lopputulos alkoi näyttää selvältä, Kurkiala hävitti osan papereistaan ja dokumenteista ja pakeni perheineen Ruotsiin. Siellä hän eli kaikessa rauhassa ja eläköityi kirkkoherrana ennen vuonna 1966 tapahtunutta kuolemaansa. 

Swanströmin kirja perustuu runsaaseen ja taiten käytettyyn lähdeaineistoon. Se piirtää selkeän kuvan mustavalkoisesta ja missään vaiheessa toimiaan katumattomasta ihmisestä, jonka fanaattinen fasismi löi ongelmitta kättä ilmeisen aidon uskonvakaumuksen kanssa.  

André Swanström: Valkoisen uskon soturi – jääkäri, pappi ja SS-mies Kalervo Kurkiala. Atena, 542 s. 

Juttu on lyhennelmä artikkelista, joka on julkaistu alun perin Suomenmaan aikakauslehdessä lokakuussa 2022.

Digilehden irtonumeroita voit ostaa täältä. Lehden voit tilata täältä.