Saattohoidossa vapaaehtoisen halaus voi jäädä yksinäiselle viimeiseksi – "Jokaisella pitäisi olla oikeus lähteä turvallisesti"
Kun Tupu Utriainen halaa potilasta Kaskenlinnan sairaalan palliatiivisella osastolla Turussa, halaus voi olla potilaalle ensimmäinen pitkään aikaan. Samalla se voi olla viimeinen koskaan.
Saattohoidon vapaaehtoistyöntekijänä Utriainen on tottunut siihen, että kun hän saapuu sairaalaan, edelliskerralla tavattuja potilaita ei välttämättä enää näy. Kaskenlinnassa saattohoitoa saavat potilaat ovat niin huonokuntoisia, että harva viipyy osastolla kauaa.
Utriaisen tehtävänä Kaskenlinnassa on tavata potilaita kiireettömästi ja keskustella heidän kanssaan, jos he kaipaavat juttuseuraa. Jotkut pyytävät häntä lukemaan esimerkiksi Raamattua ääneen, joskus hän saattaa lähteä seuraksi parvekkeelle, joskus vain istutaan ja pidetään kädestä.
Vaikka puhekyky olisi jo mennyt, monet kaipaavat läsnäoloa – tai sitä halausta.
– Eräs 72-vuotias mies kiitti itkien, kun halasin. Hän sanoi, että ihmiset eivät uskalla halata, koska pelkäävät, että syöpä tarttuu. Ihmisillä on tarve siihen, että joku pitäisi kiinni ja koskettaisi, Utriainen kertoo.
Utriaisen kokemukset kuulostava tutuilta Suomen palliatiivisen hoidon yhdistyksen vetämän, saattohoidon vapaaehtoistyötä kehittävän Saava-hankkeen projektipäällikölle Sarianne Hartoselle. Hän sanoo, että vapaaehtoisen rooli voi olla hyvin moninainen.
– Stereotypia on se, että vapaaehtoinen pitelee kädestä kiinni kuoleman hetkellä. Aina vapaaehtoinen ei kuitenkaan ole läsnä kuolemassa, vaan päivinä ja viikkoina sitä ennen.
Se, mitä potilaan kanssa tehdään, riippuu potilaan kunnosta ja hoitopaikan tarjoamista mahdollisuuksista. Hartonen huomauttaa, että esimerkiksi muistisairaan vanhuksen vierellä toimiminen on hyvin erilaista kuin työikäisen syöpäsairaan. Vapaaehtoiset saattavat avustaa ulkoilussa tai saunomisessa tai varmistaa, että ihminen pääsee vielä käymään metsässä. Joskus lakataan kynsiä tai luetaan kirjaa.
Usein tukea tarvitsevat myös omaiset. Hartonen sanoo, että jos omaiset esimerkiksi valvovat yökausia potilaan rinnalla, vapaaehtoinen voi tulla mukaan rinkiin ja antaa läheisille tilaisuuden levätä.
Saava-hankkeessa pyritään viemään vapaaehtoistoimintaa osaksi saattohoitoa koko maassa. Mukana projektissa on sairaaloiden ja saattohoitokotien lisäksi esimerkiksi järjestöjä, kuntia ja seurakuntia.
Hartonen sanoo, ettei saattohoidon vapaaehtoistyö ole uusi asia vaan kansainvälisesti ja myös Suomessa erityisesti saattohoitokodeissa vakiintunut osa moniammatillista yhteistyötä. Kehittämishankkeen taustalla on tarve yhdistää pirstaloitunut kenttä, jossa on ollut monenlaisia toimijoita ja toimintatapoja. Vapaaehtoisia ovat kouluttaneet esimerkiksi seurakunnat ja syöpäjärjestöt sekä erilaiset hankkeet.
Noin puolivälissä olevassa kolmivuotisessa hankkeessa on koottu koulutusmalleja ja -sisältöjä, järjestetty pilotteja sekä tutkittu alueellista toimintaa. Mukana yhteistyössä on palliatiivisen hoidon FinPall-kehittämishanke.
Tavoitteena on myös saada lisää ihmisiä mukaan. Hartonen sanoo, että usein vapaaehtoiset ovat eläkeiän kynnyksellä olevia tai sen ylittäneitä naisia, mutta mukana on myös työikäisiä, jotka edustavat hyvin erilaisia ammatteja. Joukkoon olisi hyvä saada ihmisiä monenlaisista taustoista, esimerkiksi eri kieliä osaavia ja muita kulttuureita tuntevia ihmisiä.
Vapaaehtoistyön tärkeys saattohoidossa näkyy myös Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen laatusuosituksissa ja sosiaali- ja terveysministeriön raporteissa.