Punatähtinen superhävittäjä puhkaisi reiän rautaesirippuun – neuvostopilotin huima loikkaus toi länsitiedustelulle ennenaikaisen joulun 1976
Syyskuun 6. päivänä 1976 vaikuttavan näköinen lentokone ilmestyi näkyviin pilvien välistä Japanin Hokkaidon saarella lähellä Hakodaten kaupunkia.
Koneen rungossa oli Neuvostoliiton punaiset tähdet, eikä kukaan länsimaissa – sellaisiin kylmän sodan kontekstissa luettavassa Japanissakaan – ollut nähnyt sellaista aiemmin.
Neuvostokone laskeutui Hakodaten kentälle, mutta kiitorata loppui kesken. Kone pöllytti satoja metriä nurmea, kunnes se pysähtyi.
Ohjaamosta nousi pilotti, joka ampui pistoolillaan kaksi varoituslaukausta pistoolillaan pitääkseen viereisellä tiellä valokuvia ottaneet uteliaat autoilijat loitolla.
Paikalle saapuneelle kenttähenkilökunnalle lentäjä esittäytyi Neuvostoliiton ilmapuolustusjoukkojen luutnantiksi Viktor Ivanovitš Belenkoksi. Hän ilmoitti haluavansa loikata.
Silloin 29-vuotias neuvostoluutnantti oli tuonut länsiliittoutuneille kaikkien aikojen joululahjan, vaikka elettiin vasta syyskuun alkua. Japanilaiskentällä seisoi MiG-25, yksi Neuvostoliiton suurimmista sotasalaisuuksista. Natossa se tunnettiin koodinimellä ”Foxbat”.
Länsi sai vihiä uudesta koneesta ensimmäisen kerran vuoden 1970 tienoilla. Neuvostoliiton lentokenttiä tarkkailleet vakoilusatelliitit havaitsivat kookkaan hävittäjän, jota testattiin salassa. Läntiset sotilasasiantuntijat huolestuivat erityisesti sen suurista siivistä ja moottoreista, jotka viittasivat poikkeukselliseen suorituskykyyn.
Maaliskuussa 1971 Israel havaitsi oudon uuden lentokoneen, joka kiihdytti Mach 3,2:een – eli yli kolminkertaiseen äänennopeuteen – ja nousi lähes 20 kilometrin korkeuteen.
Israelilaiset ja Yhdysvaltain tiedusteluneuvonantajat eivät olleet koskaan nähneet mitään vastaavaa. Kun kone havaittiin uudelleen muutamaa päivää myöhemmin, israelilaiset hävittäjät yrittivät tavoittaa sen, mutta eivät päässeet lähellekään.
Yhdysvaltain puolustusministeriössä Pentagonissa arvioitiin, että kyse oli neuvostoliittolaisesta hävittäjästä, joka pystyisi lentämään kovempaa ja kaartamaan tiukemmin kuin mikään Yhdysvaltain ilmavoimien kone.
MiG-25 oli kehitetty Neuvostoliitossa vastaukseksi Yhdysvaltojen 1960-luvun suunnitelmiin kolminkertaiseen äänennopeuteen pystyvien sotilaskoneiden rakentamisesta. Niitä olivat F-108-hävittäjä, SR-71 Blackbird -vakoilukone ja massiivinen XB-70-Valkyrie pommikone.
Teknologinen harppaus Mach 2:n nopeudesta Mach 3:een oli kuitenkin valtava haaste. Neuvostoliiton johtava moottorisuunnittelija Tumanski oli jo rakentanut R-15 -suihkumoottorin, jonka uskottiin selviytyvän tehtävästä.
Toinen iso ongelma oli suurella nopeudella syntyvä kitkalämpö. Amerikkalaiset ratkaisivat asian käyttämällä titaania, joka kestää kovaa kuumuutta mutta on kallista ja vaikeasti työstettävää. Neuvostoliitossa päädyttiin teräkseen, ja MiG-25 hitsattiin kasaan käsin.
Raskas teräsrunko oli syy siihen, miksi MiG-25:ssä oli niin suuret siivet. Niitä ei ollut tarkoitettu pärjäämiseen kaartotaistelussa amerikkalaishävittäjiä vastaan, vaan yksinkertaisesti koneen pitämiseen ilmassa.
Koneella Japaniin loikannut Viktor Belenko oli ollut mallikelpoinen neuvostokansalainen, joka hävittäjälentäjänä oli tietyllä tavoin etuoikeutettu tavallisiin ihmisiin verrattuna.
Belenkon yksityiselämä oli kuitenkin ollut turbulenttia. Perheenisä oli eroamassa vaimostaan ja alkanut kyseenalaistaa maansa poliittista järjestelmää ja neuvostohallinnon väitteitä amerikkalaisen yhteiskunnan mädännäisyydestä.
Belenko kertoi myöhemmin saaneensa jo nuorena vaikutteita muinaisessa Roomassa orjien kapinaa johtaneen Spartacuksen tarinasta. Hän oli pohdiskellut myös, miten väitteet Yhdysvaltojen surkeudesta voivat pitää paikkaansa, jos he kykenivät lähettämään miehiä kuuhun ja tuomaan heidät vielä takaisinkin.
Belenko tajusi, että hänellä oli mahdollisuus vaihtaa maisemaa pysyvästi hävittäjällään tukikohdastaan, lähellä Vladivostokia sijaitsevalta Tšugujevkan lentokentältä käsin. Japaniin oli matkaa vain 644 kilometriä, mutta polttoaineen riittävyys oli silti ongelma.
Syyskuun 6. päivänä 1976 Belenko lensi muiden lentäjien kanssa suorittamaan harjoitustehtävää. Yksikään MiGeistä ei ollut aseistettu.
Belenko oli jo suunnitellut karkean reitin, ja koneessa oli täysi tankki. Hän erosi muodostelmasta ja paahtoi meren yllä kohti Japania.
Välttääkseen sekä Neuvostoliiton että Japanin tutkat Belenkon oli lennettävä hyvin matalalla, vain noin 30 metriä merenpinnan yläpuolella. Kun neuvostolentäjä oli tarpeeksi syvällä Japanin ilmatilassa, hän nosti koneen 6 000 metriin, jotta Japanin tutka havaitsisi sen.
Yllättyneet japanilaiset yrittivät saada yhteyden tuntemattomaan koneeseen, mutta Belenkon radio oli väärällä taajuudella. Japanilaiset F-4 Phantom -hävittäjät lähetettiin ilmaan, mutta Belenko oli jo paksun pilvipeiton alapuolella ja katosi tutkaruuduilta.
Kun polttoaine alkoi loppua, Belenkon oli laskeuduttava lähimmälle mahdolliselle kentälle. Se sattui olemaan Hakodate.
Japanilaisilla oli yhtäkkiä käsissään loikannut lentäjä ja huippusalainen hävittäjä. Hakodaten lentokentästä tuli hetkeksi tiedustelutoiminnan keskus, ja Yhdysvaltojen tiedustelupalvelu CIA tuskin uskoi onneaan.
Kone siirrettiin C-5 Galaxy -kuljetuskoneella läheiseen lentotukikohtaan, missä se tutkittiin perin pohjin. Purkamalla MiG-25:n ja tutkimalla koneen osat useiden viikkojen aikana asiantuntijat pääsivät perille, mihin se pystyi ja mihin ei.
Tutkinnassa neuvostokone tuotti näkökulmasta riippuen yllätyksen, pettymyksen tai helpotuksen. Koneen elektroniikka oli kuin vanhasta putkiradiosta: modernien transistorien sijasta oli käytetty vanhanaikaisia elektroniputkia.
Vaikka kone tiedettiin erittäin nopeaksi, kyse ei ollut sellaisesta superhävittäjästä, jollaiseksi sitä oli lännessä pelätty. Varsinaiseksi kaartotaistelijaksi koneesta ei ollut. Se pystyi nousemaan nopeasti ja lentämään lujaa suoraan ampuakseen ohjuksia tai ottaakseen kuvia, ei juuri muuta.
Kyseessä oli niin sanottu ”yhden tempun poni”. Kone palautettiin perusteellisen tutkinnan jälkeen Neuvostoliitolle, joka kuljetti sen laivalla Japanista pois.
Vaikka MiG-25:n raaka suorituskyky oli kunnioitusta herättävä, silläkin oli rajansa. Kolminkertaisella äänennopeudella lentäminen oli valtava rasitus moottoreille.
Suurilla nopeuksilla MiGin moottorit alkoivat imeä moottorin osia sisuksiinsa, ja lentäjiä varoitettiin ylittämästä 2,8 machin nopeutta. Israelin vuonna 1971 havaitsema 3,2 machin nopeudella lentänyt kone tuhosi moottorinsa käytännössä kokonaan ja pääsi vain vaivoin takaisin tukikohtaan.
Vaikuttavin MiG-25:n ominaisuus oli sen muodostama pelote. Kone tunnettiin pitkään vain suttuisista satelliittikuvista ja Välimeren yllä näkyneistä tutkajäljistä.
Vuoteen 1976 asti Yhdysvallat ei tiennyt, ettei kone pystynyt tavoittamaan Lockheed SR-71:tä. Epävarmuus asiasta piti amerikkalaiset poissa Neuvostoliiton ilmatilasta vuosien ajan.
Neuvostoliiton aikanaan huolella varjelemasta sotasalaisuudesta tuli 1980-luvulla tavallinen sotaratsu Lähi-idän konflikteissa.
Iranilaiset F-14 Tomcat -hävittäjät pudottivat Phoenix-ohjuksillaan useita irakilaisia MiG-25 -koneita vuonna 1980 syttyneessä Iranin ja Irakin sodassa. Myös israelilaiset lentäjät ovat saavuttaneet ilmavoittoja syyrialaisista MiG-25 -koneista F-15 Eagle -hävittäjillään.
Joskus kävi toisinkin päin. Irakilainen luutnantti Zuhair Dawood onnistui pudottamaan MiG-25:llään amerikkalaisen F/A-18 Hornet -hävittäjän Persianlahden sodan ensimmäisenä yönä tammikuussa 1991. Koneen lentäjästä kapteeni Michael Scott Speicheristä tuli sodan ensimmäinen kaatunut amerikkalainen.
Koneen lännen tutkittavaksi toimittanut Belenko sai turvapaikan Yhdysvalloista, ja vuonna 1980 presidentti Jimmy Carter hyväksyi hänet Yhdysvaltojen kansalaiseksi.
Belenko työskenteli muun muassa Yhdysvaltain ilmavoimien konsulttina. Hän kuoli lyhyen sairauden jälkeen 76-vuotiaana hoitokodissa Illinoisissa vuonna 2023.