Tutkimus: Puolison surmaamaksi joutuneiden naisten aiemmin kokema parisuhdeväkivalta jää usein viranomaisilta huomaamatta
Parisuhdeväkivallan vuoksi kuolleiden naisten aiemmin kokema väkivalta jää viranomaisilta piiloon, käy ilmi valtioneuvoston teettämästä tutkimuksesta.
Tutkimuksessa mukana ollut Itä-Suomen yliopiston kriminologian professori Mikko Aaltonen sanoo, että parisuhdetappojen uhreilla oli tutkimuksen perusteella paljon käyntejä terveydenhuollossa mutta vähän merkintöjä väkivallasta.
– On vaikea arvioida, kuinka moni muista merkinnöistä johtuu parisuhdeväkivallasta. Useiden tutkimusten perusteella väkivallan tunnistamisessa terveydenhuollossa on kuitenkin parantamisen varaa, Aaltonen sanoo STT:lle.
Aaltosen mukaan merkittävää on myös se, että parisuhteessa tapahtuneiden henkirikosten uhrit olivat tutkimuksen perusteella keskimääräistä muun parisuhdeväkivallan uhria vanhempia.
Parisuhdetappojen uhrit olivat keskimäärin 45-vuotiaita ja tekijät 47-vuotiaita, kun parisuhdeväkivallan uhrien keski-ikä oli noin 37 vuotta ja tekijöiden 40 vuotta. Kansainvälisesti vertaillen korkeaa keski-ikää voi selittää se, että Suomessa ikärakenne painottuu iäkkäämpiin ihmisiin.
Keskiviikkona julkaistussa Helsingin yliopiston kriminologian ja oikeuspolitiikan instituutin ja Itä-Suomen yliopiston tutkimuksessa selvitettiin vuosina 2003–2018 tapahtuneita parisuhdetappoja.
Naisiin kohdistuvien parisuhdetappojen määrä väheni Suomessa 2000-luvun alkupuolella, mutta lasku ei enää jatkunut 2010-luvulla. Parisuhdeväkivaltakuolleisuutta on Suomessa selvästi enemmän kuin muissa Pohjoismaissa ja monissa EU-maissa.
Aaltonen kertoo, että avioliitossa tapahtuneiden tai entisten puolisoiden tekemien suunnitelmallisten ja päihteisiin liittyvien henkirikosten määrä ei ole muuttunut mutta impulsiivinen väkivalta on vähentynyt vuosina 2003–2018. Uusimmat tiedot ovat vuodelta 2018, jolloin parisuhteessa tapahtuneiden henkirikosten uhreista naisia oli 16 ja miehiä 10.
Tarkkaa tietoa siitä, kuinka kauan uhri kokee väkivaltaa ennen henkirikosta, ei ole.
– Vastaavan Pohjoismaisen tutkimuksen mukaan on syytä olettaa, että väkivalta on jatkunut pidempään, Aaltonen sanoo.
Aaltosen mukaan uhreilla oli vähän turvakotikäyntejä tai heidän suojakseen määrättyjä lähestymiskieltoja.
– Väkivallan uhreja ei voi kuitenkaan syyllistää siitä, että he eivät ole hakeneet apua. Monet kokevat häpeää, haluavat suojella tekijää tai pelkäävät, että tekijä muuttuu entistä väkivaltaisemmaksi.
Aaltosen mukaan parisuhdetappojen uhrit olivat keskimäärin pienituloisia, eikä väkivaltaisesta suhteesta lähteminen välttämättä ollut heille taloudellisesti mahdollista. Aaltonen sanoo, että kolmasosa uhreista asui lapsen kanssa surman hetkellä.
Aaltonen arvioi, että henkirikosten estämiselle ei ole vain yhtä ratkaisua. Parisuhdetappojen estäminen on osa laajempaa työtä lähisuhdeväkivaltaa vastaan. Väkivallan puheeksi ottaminen ja sen parempi tunnistaminen terveydenhuollossa, lähestymiskiellon sähköinen valvonta ja väkivallan uhrien palveluiden lisääminen ovat osa suurempaa kokonaisuutta.
Myös väkivallan tekijöiden huomioiminen on tärkeää.
– Kaikki tekijät eivät ole motivoituneita hakeutumaan minkäänlaisen avun piiriin, ja siihen tarvitaan varmasti uusia ratkaisuita.