Neuvostoliitto-seura lakkasi olemasta jo Neuvostoliiton aikana – kommunistiseksi leimatun seuran johdossa istui myös tunnettuja keskustalaisia
Marraskuun 30. päivänä vuonna 1991, eli tasan 30 vuotta sitten Suomi–Neuvostoliitto-Seura lakkasi olemasta.
Seura oli virallisesti vielä pystyssä, mutta vaihtoi tuona päivänä nimensä Suomen ja Venäjän kansojen ystävyysseuraksi. Tämä siitä huolimatta, että Neuvostoliitto oli vielä olemassa.
Vuoden 1991 mittaan kävi selväksi, että Neuvostoliitto ei selviä liitostensa natisemisesta. Koko joukko neuvostotasavaltoja julistautui itsenäiseksi vuoden mittaan, esimerkiksi Baltian maiden itsenäistyminen tapahtui elokuun lopulla.
Neuvostoliitosta oli muutenkin tullut eri maa. Kommunistivaltio oli sallinut yksityistämisen vuonna 1990, ja monessa suhteessa ihanteet yhteisomistuksesta olivat vain muisto. Venäjän neuvostotasavallan alueella todellinen valta oli uudistuksia ajaneen Boris Jeltsinin käsissä jo vuodesta 1990. Uudistusyrityksistä huolimatta Neuvostoliiton johtaja Mihail Gorbatšov ei onnistunut pitämään järjestelmää pystyssä.
Suomi–Neuvostoliitto-Seura alkoi elokuussa 1991 varautua siihen, että ystävyyskohde lakkaa olemasta. Kokouksessa 29. elokuuta seuran hallitus päätti, että marraskuun liittokokous käsittelisi mahdollisen nimenvaihdon. Baltian maat seura poisti toimintansa piiristä samalla elokuisella istumalla.
– SN-seuran puheenjohtaja Erkki Aho ja pääsihteeri Merja Hannus matkustavat 5.–6. syyskuuta Moskovaan tarkastelemaan, kenen kanssa nyt ystävyyttä harjoitetaan, Helsingin Sanomat kirjoitti 30. elokuuta 1991.
Virallisesti Suomi–Neuvostoliitto-Seura, toki uudella nimellään tuolloin, lakkasi olemasta 24. tammikuuta 1992, Neuvostoliiton hajottua kuukausi aiemmin. Kokouksessa Moskovassa perustettiin uusi Suomen ja Venäjän kansojen ystävyysseura vanhalta otetulla nimellä.
SDP:ta edustanut Aho ei pyrkinyt uuden seuran johtoon, ja paikalle nousi puoluetoveri Kaj Bärlund.
Suomi–Neuvostoliitto-Seuran (SN-Seura) historia ulottuu vuoteen 1944. Talvi- ja jatkosodan välissä vuosina 1940–1941 toimi Suomen–Neuvostoliiton rauhan ja ystävyyden seura, jota voi pitää SN-Seuran edeltäjänä.
Jatkosodan lopussa kun Suomi ja Neuvostoliitto tekivät rauhan SN-Seurasta tuli tärkeä symboli maiden lähentymiselle. Samalla seuralla oli kommunistista leimaa etenkin oikeiston silmissä.
Jäseniä seuralla oli parhaimmillaan melkein 200 000, ja lakkauttamisen aikaankin yli 51 000. Organisaatio oli laaja ja kattava, ja esimerkiksi opintotoimintaa ja opintomatkojen sponsorointia harjoitettiin laajalti. Myös Neuvostoliitto rahoitti seuran toimintaa. SN-seura julkaisi myös eri lehtiä.
Aluksi innokkaimpia ystävyyden vaalijoita olivat kommunistisen valtion tukemat suomalaiset kommunistit. Puoluepoliittinen ulottuvuus tasoittui kuitenkin melko pian, kun ystävyyspolitiikasta ja niin sanotusta YYA-hengestä tuli niin vasemmiston kuin oikeistonkin kannattamaa. Paasikiven–Kekkosen linjakin korosti samassa hengessä hyvien välien ylläpitoa vuosien mittaan, luonnollisesti tavoitteena taata mahdollisimman laaja itsenäinen päätösvalta Suomelle suurvallan naapurina.
Olivatpa tulevat presidentit J. K. Paasikivi ja Urho Kekkonenkin perustamassa seuraa, vaikkeivät vasemmistolaisia olleetkaan.
Puoluepolitiikka näytteli merkittävää roolia seurassa, jossa johtopaikoista kisasivat kommunistit, sosiaalidemokraatit ja keskustalaiset.
Kisailu puolueiden välillä rauhoittui vasta kun SDP, SKP ja keskusta tekivät 1975 niin sanotun ystävyyssopimuksen ja jakoivat seuran johtopaikat. Puheenjohtajaksi tuli keskustalainen, valtuuston johtoon sosiaalidemokraatti ja pääsihteeriksi kommunisti.
Ensimmäiset SN-Seuran johtajat olivat kaikki laitavasemmistoa. Ensimmäinen puheenjohtaja, vuosina 1944–45 johtanut Johan Helo ei tosin ollut kommunisti, vaan kuului SKDL-puolueen sosialistisiipeen. Pitkäaikainen puheenjohtaja (1946–1961) Sylvi-Kyllikki Kilpi edusti hänkin samaa kantaa.
Operatiivinen johto oli kuitenkin kommunistien käsissä. Kaikki pääsihteerit tulivat Suomen Kommunistisen Puolueen riveistä alusta asti. Pisimpään pestiä hoiti Toivo Karvonen (vuodet 1947–1971).
Keskustalainen nousi sopimuksen mukaisesti seuran puheenjohtajaksi vuonna 1975, kun Martti Miettusesta tuli seuran luotsaaja vuoteen 1987 asti. Esimerkiksi pääministerinä ja maaherrana toimineen Miettusen jälkeen puheenjohtajaksi nousi valtiovarainministerinäkin toiminut keskustavaikuttaja Ahti Pekkala vuosiksi 1987–1990. Hänen jälkeensä johtopaikan otti sosiaalidemokraatti Erkki Aho.
Ennen Miettusta puheenjohtajana vasemmistohegemoniaa haastamassa oli ollut RKP-toimija Göran von Bonsdorff vuosina 1961–1974.
Seuran perinnettä voi katsoa jatkavan Suomen ja Venäjän kansojen ystävyysseura-nimestä jo luopuneen Suomi–Venäjä-Seuran. Seuralla on tällä hetkellä noin 9000 jäsentä.
Erikoisuutena voitaneen mainita, että Suomi–Venäjä-Seura ylläpiti Tampereella sijaitsevaa Lenin-museota vuoteen 2013 saakka, SN-seuran perintönä. Tämän jälkeen museon otti hoidettavakseen samassa kaupungissa majaansa pitävä Työväenmuseo Werstas.
Keskustalaisia on nähty myös tämän seuran johdossa. 2010-luvulla seuraa ovat puheenjohtaneet ex-ministerit Paula Lehtomäki 2014–2015 ja Katri Kulmuni 2015–2019. Nyt seuran johdossa on puolueen varapuheenjohtaja Petri Honkonen.