Mauno Koivisto aloitti presidenttinä tasan 40 vuotta sitten – presidenttipeliä käytiin ainakin kymmenen vuotta, tohtorien taisto ja KGB tarjosivat omat jännityselementtinsä
Tasavallan presidentti on tavannut astua virkaansa maaliskuun ensimmäisenä päivänä.
Mauno Koivisto aloitti kuitenkin tammikuun 27. päivänä. Vuosi oli 1982, eli Koivistosta tuli tasavallan presidentti päivälleen 40 vuotta sitten.
Aikaisen aloituksen syynä oli edellisen presidentin, Urho Kekkosen ero lokakuussa 1981. Huonontunut terveydentila pakotti Kekkosen sivuun. Kekkosen 1978 alkanut viides presidenttikausi olisi kestänyt vuoteen 1984.
Jo Kekkosen sairausloman alkaessa syyskuussa 1981 Koivisto nousi presidentin paikalle virkaatekeväksi presidentiksi. Tähän häntä velvoitti tehtävä pääministerinä. Virkaatekeväksi pääministeriksi nousi keskustalainen sisäasiainministeri Eino Uusitalo.
Peliä Kekkosen seuraajasta oli pelattu vakavasti jo 1970-luvun alusta lähtien. Perintöprinssinä pidettiin keskustan Ahti Karjalaista, joka toimi useaan otteeseen ulkoministerinä, ja joka oli eräs niin kutsutun K-linjan johtohahmoja.
K-linja oli maalaisliitto-keskustaan muodostunut Kekkosen ulkopolitiikkaa tukenut linja. Sillä oli vahva johtajuus Suomen ulkopolitiikasta etenkin 1960- ja 1970-luvuilla. Keskeistä oli hyvien suhteiden ylläpito suurvalta Neuvostoliittoon. Itäinen naapuri pääsi myös toisaalta vaikuttamaan Suomen sisäisiin asioihin, toisaalta Kekkosen johdolla Suomen itsenäinen liikkumatila maksimoitiin suurvallan tuottamien paineiden keskellä.
Neuvostoliiton vaikutusvaltaa vasten Koiviston valinta oli tämän kansansuosiosta huolimatta ainakin osittain yllätys.
Keskustapuolueen linjataistelu kilpistyi puolueen presidenttiehdokkaan valintaan ylimääräisessä puoluekokouksessa marraskuun 1981 lopulla.
K-linja ja niin sanottu V-linja ottivat toisistaan mittaa. V-linja voitti puoluekokouksessa, mutta voitto ei ehkä jäänyt lopulliseksi.
V-linja tulee ymmärtää löyhempänä käsitteenä kuin K-linja. Se korosti itsenäisempää keskustalaista linjaa, eikä ollut samalla tavalla Neuvostoliiton suosiossa kuin juuri itänaapurin roolia korostanut K-linja.
V-linja tuli puolueen puheenjohtajana 1964–1980 toimineen Johannes Virolaisen nimestä. Ylimääräisessä puoluekokouksessa Virolainen voitti vastaehdokkaansa Karjalaisen selvällä ääntenenemmistöllä ja tuli näin valituksi keskustan presidenttiehdokkaaksi.
Karjalaisen ja Virolaisen keskinäistä kilpailua nimitettiin tohtorien taistoksi näiden koulutustaustan mukaisesti. Tohtorien taiston voittajaksi voi katsoa suoriutuneen Virolaisen presidenttiehdokkaaksi valintansa myötä.
Ahti Karjalaisen presidenttitie ei olisi kuitenkaan välttämättä tyssännyt tähän. Hänellä oli Neuvostoliiton tuki, ja hänen taakseen olivat luvanneet tulla myös kommunistit. Karjalaisen taakse olisi luultavasti järjestetty laitavasemmiston ja keskustan yhteinen presidenttiliike.
Jatkuvasti oli arvuuttelun alaisena, milloin Karjalainen lähtisi mustana hevosena presidenttikisaan. Ottaisiko Neuvostoliitto julkisesti kantaa Karjalaisen puolesta?
Neuvostoliitto meni kulisseissa kuitenkin Koivistonkin taakse, ja epäsuorasti myös veti tukeaan pois Karjalaiselta. Koiviston tukeminen oli jopa merkillinen ratkaisu sitä taustaa vasten, että Neuvostoliitto oli suhtautunut kielteisesti Koiviston toisen hallituksen (1979–1982) ulkopolitiikkaan.
Neuvostoliiton sanan tiedettiin painavan. Suurvalta piti jopa väkivalloin kiinni etupiireistään, ja Suomessakin neuvostomielialojen kanssa oltiin tarkkana.
Hallitukseen ei haluttu Neuvostoliittoon kielteisesti suhtautuvia voimia. Kommunistinen suurvalta vaikutti esimerkiksi siihen, että oikeistopuolue kokoomus oli yli 20 vuotta ulkona Suomen hallituksista tämän vaalimenestyksestä riippumatta.
Jälkikäteen on arvioitu, ettei Karjalaisella olisi ollut kovin hyviä mahdollisuuksia onnistua enää mustana hevosena. Eikä välttämättä edes keskustan virallisena ehdokkaana.
Ilmeisesti Neuvostoliitto menetti luottamuksensa Karjalaisen suhteen puoluekokoustappion jälkeen. Vaikutusta lienee ollut silläkin, että presidentti Kekkonen oli menettänyt luottamustaan Karjalaiseen ja pitänyt tätä syrjässä ministerinimityksissä. Karjalaisen alkoholiongelmatkin tunnettiin.
Neuvostoliitto tunsi myös Koiviston kansansuosion. Oli järkevää mennä Koiviston tueksi ja ystävyyden kautta kasvattaa tätä Neuvostoliiton haluamalla tavalla.
Julkisuudessa SDP-poliitikko Koivisto sai hyödynnettyä toisaalta vasemmistolaista taustaansa, toisaalta kasvattaa suosiotaan vihjaamalla, ettei ollut Neuvostoliiton talutusnuorassa. Kun oli puhetta Koiviston neuvostosuhteiden tasosta, tämä saattoi tokaista, ettei ”niissä ole kehumista”.
Tämä yhdistelmä toi myötämielisyyttä sekä vasemmalta että oikealta.
Koiviston puutteellisista neuvostosuhteista on myös toista käsitystä. Jukka Seppinen kertoo Koivistoa käsittelevässä teoksessaan (2015), että ministerineuvoksena Neuvostoliiton Suomen-suurlähetystössä tuohon aikaan toiminut KGB-upseeri Viktor Vladimirov piti tiiviisti yhteyttä Koivistoon ja sai Koiviston toimimaan vaatimustensa mukaisesti.
– Koivisto itse altisti ja avasi itsensä mestarivakoilija Vladimirovin lähivakoilulle ja -vaikuttamiselle, Seppinen kirjoittaa.
– Presidentti Koiviston otteet nimistyspolitiikassa heti virkaan astumisen jälkeen erityisesti ulkoministeriössä vastaavat puolestaan: Koivisto noudatti saamiaan ohjeita Moskovasta. Ensimmäiset nimitykset ja syrjäyttämiset kertovat karua kieltään ja kohdistuivat puolueettomuuden vankkoihin puolustajiin.
Tämä saattaa myös kertoa enemmän Neuvostoliiton vaikutusvallasta kuin Koivistosta itsestään.
Vaalikampanjat herättivät kansan kiinnostuksen. Ensimmäisen kerran vuosikymmeniin oli edessä uuden presidentin valinta. Harva osasi edes ajatella, että joku muu kuin Kekkonen voisi olla presidentti. Vuoden 1982 vaihteessa oltiin jonkin aivan uuden ja erilaisen edessä.
Äänestysprosentiksi tulikin korkea 86,8.
Koiviston kampanjalauseella otettiin pesäeroa Kekkosen aikaan, kuten moni mahdollinen äänestäjä varmasti halusi.
– Tasavallan presidentin valitsee Suomen kansa – Äänestä Mauno Koivisto presidentiksi.
Mukana oli vihje, että aiemmin kansalla ei ollut aitoa mahdollisuutta valita muuta presidenttiä kuin Kekkonen, ja että vasta nyt käydään aidot vaalit.
Jokainen eduskuntapuolue asetti oman presidenttiehdokkaan. SDP:n Koiviston ja Keskustapuolueen Virolaisen lisäksi muut ehdokkaat olivat kokoomuksen Harri Holkeri, SKDL:n Kalevi Kivistö, kristillisten Raino Westerholm, SMP:n Veikko Vennamo, RKP:n Jan-Magnus Jansson ja liberaalien Helvi Sipilä, Suomen ensimmäinen naispuolinen presidenttiehdokas.
Ahti Karjalainen ei lähtenyt kisaan mustana hevosena.
Paitsi torikampanjoinnilla ja lehtimainonnalla, myös televisiolla oli vaaleissa suuri merkitys. Tv-tentti ei välttämättä muuttanut Koiviston jo valmiiksi suurta suosiota suuntaan eikä toiseen, mutta kokoomuksen ja keskustan ehdokkaiden suhteen sillä saattoi olla merkitystä.
Kokoomuksen Harri Holkerin katsottiin esiintyneen hyvin Yleisradion presidenttitentissä 15. tammikuuta 1982, mutta flunssaisella Johannes Virolaisella oli vaikeuksia.
Muutaman päivän päästä, 17. ja 18. tammikuuta käydyissä vaaleissa Koivisto sai ylivoimaisesti eniten valitsijamiehiä. Holkeri meni vahvalla nosteella Virolaisen ohi.
Koivisto sai SDP:lta 144 valitsijamiestä, ja Holkerin kokoomus 58, Virolaisen keskusta 53, Kivistön SKDL 32, Janssonin RKP 11, Vennamon SMP yhden, kuten myös Sipilän LKP. Ahvenanmaalta tuli yksi Åländs Samling-allianssin valitsija, ilman nimettyä ehdokasta.
Raino Westerholmin takana oli sekä kristillisten että eduskunnasta 1979 tippuneen Suomen Kansan Yhtenäisyyden Puolueen tuki, mutta kumpikaan ei saanut yhtäkään valitsijamiestä.
Ilman valitsijoita jäi myös Perustuslaillinen Oikeistopuolue. Myös perustuslailliset olivat tippuneet eduskunnasta vuonna 1979, mutta puolue liputti vaaleissa puheenjohtajansa Georg C. Ehrnroothin johdolla Koiviston valinnan puolesta. Koivisto koki tiukasti oikeistolaisen puolueen tuen kiusallisena. Ehrnroothin mukaan kyse ei ollut poliittisesta ideologiasta vaan siitä, että Koivisto oli sopivin henkilö presidentiksi.
Valitsijamiesten suorittamassa vaalissa tarvittiin vain ensimmäinen kierros.
301 valitsijamiehestä Koivisto sai SDP:n valitsijoiden lisäksi taakseen SKDL:n enemmistön, ja täten yksinkertaisen enemmistön, 167 valitsijamiestä. SKDL:n ehdokas Kivistö oli itse kehottanut SKDL:n valitsijoita toimimaan näin. Vain SKDL:n jäsenjärjestön Suomen kommunistisen puolueen vähemmistö äänesti tästä huolimatta Kivistöä.
Koiviston kahteen presidenttikauteen 1982–1994 osui monta mullistusta. Itäblokin romahtaminen Neuvostoliitto mukaan lukien ja 1990-luvun alun lama sekä Suomen hakeutuminen Euroopan yhteisöön lienevät asioista suurimmat.
Koivistoa arvostettiin valtiomiestason poliitikkona, mutta myös kritisoitiin. Häntä on soimattu esimerkiksi siitä, ettei hän toiminut Karjalan palauttamisen puolesta, vaikka tilaisuuden siihen nähtiin auenneen. Vähemmän kiistanalainen syytös on moite vahvan markan politiikasta, joka osaltaan ajoi Suomea 1990-luvun lamaan.
Mauno Henrik Koivisto oli syntynyt 25. marraskuuta 1923 Turussa. Hän väitteli filosofian tohtoriksi sosiologiasta vuonna 1956. Sosiaaliset suhteet Turun satamassa-väitöskirja oli suomalaisen työelämätutkimuksen edelläkävijäteoksia.
Talousmiehenä Koivisto toimi pitkään pankkialalla. Helsingin Työväen Säästöpankkia hän johti vuodesta 1959 vuoteen 1968, jolloin tuli valituksi Suomen Pankin pääjohtajaksi. Tässä virassa hän toimi aina presidentiksi valintaansa saakka.
Välillä Koivisto pyydettiin virkavapaalle pankkitöistä ministeriksi. Rafael Paasion (sd.) molemmissa hallituksissa hän toimi valtiovarainministerinä (1966–1967 ja 1972). Koivistolla oli suuri vaikutus SDP:n talouslinjan muotoiluun jo ennen ministerikausiaan.
Pääministeriksi Koivisto nousi niin ikään kahdesti. Tällä paikalla hän toimi vuosina 1968–70 ja 1979–82. Kansanedustaja hän ei ollut kertaakaan pitkästä poliittisesta urastaan huolimatta.
Jäätyään pois presidentin toimesta Koivisto kirjoitti ahkerasti. Häneltä ilmestyi useampi muistelma- ja kommentaariteos.
Tasavallan yhdeksäntenä presidenttinä toiminut Koivisto kuoli suomalaisuuden päivänä 12. toukokuuta 2017. Hänet haudattiin valtiollisin menoin Hietaniemen hautausmaalle Helsinkiin 25. toukokuuta. Hänen hautansa viereen on haudattu vuonna 1986 kuollut entinen presidentti Urho Kekkonen.
93-vuotiaana Koivisto on pisimpään elänyt tasavallan presidenttinä toiminut henkilö.
Koiviston kestävin perintö lienee presidenttivallan demokratisointi. Hänen aloitteestaan presidenttinä kaudet rajattiin kahteen, ja 1988 kokeiltiin ensi kertaa valitsijamiesvaalien rinnalla suoraa kansanvaalia. Vuoden 1994 presidentinvaalit olivatkin jo suoralla kansanäänestyksellä toteutetut vaalit.
Lähteenä mm. Jukka Seppisen teos Koiviston aika – Mauno Koiviston poliittinen ura (Auditorium 2015)
