Markkinoiden armoilla – Käykö taas niin, että vanhukset unohdetaan vaalien jälkeen?

Vanhustenhoidon epäkohdat ovat rävähtäneet julkisuuteen. Suomenmaa seurasi liminkalaisen hoivakodin arkea päivän ajan.
Reportaasi

– Miten se Erkin yö meni, lähihoitaja Anne Mäki huikkaa ja lappaa tuoretta kaurapuuroa lautaselle.

– Hyvin meni, Erkki vastaa.

Mäki kantaa puuron, maidon ja lääkkeet viereisessä pöydässä istuvalle naiselle ja tulee sitten puuronsa jo syöneen Erkin luo.

– Lähdetäänpä laittamaan tuonne huoneeseen insuliinipiikki, Mäki sanoo.

Erkki haluaa saada piikkinsä kuitenkin tässä. Aikansa suostuteltuaan Mäki taipuu. Piikki saadaan laitettua, vaikka se onkin pöydän ääressä vähän hankalaa.

– Huomenta, Hilma, Mäki sanoo hymyillen jo seuraavalle ruokasaliin tulevalle asukkaalle.

Limingan Joutsenkodissa on tavallinen tiistaiaamu. Joutsenkoti on kunnallinen tehostetun palveluasumisen yksikkö, jossa asuu 30 vanhusta.

Aamutunnelma säilyy verkkaisena, vaikka Mäellä onkin selvästi kiire.

Hilman saatua puuronsa, kahvinsa ja lääkkeensä Mäen täytyy kiiruhtaa tekemään aamupesuja niille asukkaille, jotka eivät syystä tai toisesta pääse yhteiseen ruokasaliin aamupalalle.

Sairaanhoitaja Tuija Mustonen tulee Mäen tilalle.

– Minulla on nyt hetki aikaa olla tässä, hän selittää samalla, kun syöttää kiisseliä pyörätuolissa istuvalle naiselle.

Vanhustenhoito on ollut alkuvuodesta julkisen keskustelun kuuma peruna.

Kaikki alkoi tammikuussa, kun Valvira keskeytti yksityisen Esperi Caren hoivakodin toiminnan Kristiinankaupungissa vakavien asiakasturvallisuuden puutteiden vuoksi.

Siitä alkoi purkautua vyyhti, joka toi esiin lukuisia vanhustenhoidon laiminlyöntejä suurien hoivajättien kuten Esperi Caren, Attendon ja Mehiläisen hoivayksiköissä.

– Ne ovat järkyttäviä tietoja. Voiko jossain oikeasti olla sellaista, Mäki puuskahtaa pari tuntia myöhemmin hoitajien kahvitauolla.

Mäki on työskennellyt kunnallisessa vanhustenhoidossa 1990-luvun alusta alkaen. Hän ei ole koskaan törmännyt työssään vakaviin vanhusten laiminlyönteihin.

Nykyistä työpaikkaansa Joutsenkotiakin hän luonnehtii erinomaiseksi paikaksi, jossa huolehditaan aidosti sekä henkilöstön että asukkaiden hyvinvoinnista.

Mäen työkavereille alan ongelmat ovat sen sijaan tuttuja. Maikki Paakkonen ja Kaisu Jyrkäs ovat työskennelleet myös yksityisellä puolella.

– Se oli henkisesti hirveän rankkaa aikaa. Olin aina työvuoron jälkeen ihan puhki, Paakkonen sanoo.

Hänen kohtaamansa ongelmat olivat juuri niitä samoja, joista julkisuudessa on puhuttu paljon. Hoitajia oli liian vähän, mutta silti kiireen keskellä piti luututa lattioita ja pestä pyykkiä. Kärsijöitä olivat ennen kaikkea asiakkaat.

– Pahinta oli syyllisyys. Tämä on minulle kutsumusammatti, mutta en millään kyennyt tekemään työtäni siten, miten ajattelen sen olevan eettisesti ja moraalisesti tärkeää, Paakkonen summaa.

Se oli henkisesti hirveän rankkaa aikaa. Olin aina työvuoron jälkeen ihan puhki.

Maikki Paakkonen

Kovakorvaiset. Se on Itä-Suomen yliopiston professorin Marja Vaaraman mukaan hyvä sana kuvaamaan poliitikkoja vanhustenhoidon ongelmien suhteen.

Epäkohdista on tiedetty pitkään, jopa vuosikymmeniä, mutta niitä ei ole korjattu, Vaarama suree.

Hän on ollut vuosikymmenten ajan mukana laatimassa suunnitelmia ja suosituksia vanhustenhoidon laadun parantamiseksi, mutta päätöksenteossa niille on viitattu kintaalla.

– Päättäjät ovat sulkeneet ongelmilta silmänsä ja luottaneet, että asiat sujuvat kuin itsestään parhain päin. Homma ei vain toimi niin, ja nyt sitten rysähti kunnolla, Vaarama sanoo.

Hänen mukaansa suurin syy vanhustenhoidon alennustilaan on raha. Kun kuntien valtionosuuksia on leikattu, se on pakottanut paikallispäättäjät tekemään ratkaisuja, joissa etiikalla ja moraalilla ei ole välttämättä sijaa. Lain mukaiset sote-palvelut otetaan sieltä, mistä ne halvimmalla saa.

Isoin muutos on Vaaraman mukaan tapahtunut 1990-luvun laman jälkeen. Sitä ennen alalla oli vallalla kehittämisen eetos, mutta taloudellisesti tiukat ajat toivat rahan kulttuurin kaiken keskiöön.

– Nykyään ihan kaikessa vanhustenhoitoon liittyvissä asioissa pohditaan, mitä se maksaa ja mistä voisimme säästää. Kukaan ei kysy, mitä sillä rahalla voisi tehdä.

Samaan aikaan vanhustenhoidossa on lisätty kotona asumista. Se on tarkoittanut sitä, että kotona asuu ja laitoshoitoon tulee entistä huonokuntoisempia asiakkaita. Hoitajamitoitukset ja hoidon laatusuositukset eivät ole kuitenkaan kulkeneet kehityksen kanssa tasatahtiin.

Kuntohoitaja Sari Rautio auttaa Liisaa mölkyn pelaamisessa. (Kuva: Maria Seppälä)

Vaaraman mielestä pääomasijoittajien omistamat hoivajätit eivät kuulu vanhuspalveluihin, vaikka ovatkin puskeneet alalle ja haukanneet ison palan koko kakusta.

– Heikompien auttaminen ja voiton tavoittelu eivät sovi yhteen. Se on tullut nyt todistettua.

Ongelma on myös valvonnan vähyys. Vaarama sanoo itsekin aiemmin luottaneensa siihen, ettei viranomaisten valvovaa silmää tarvitse ulottaa joka nurkkaan, sillä sivistysvaltiossa vastuu kannetaan hyvin.

– Näin ei kuitenkaan ole ollut, se on saatu nyt nähdä. Hallituksen tekemä lisäpanostus valvontaan on hyvä alku, mutta ei missään nimessä riittävä.

Poliitikkojen reagointia nyt ilmenneeseen kohuun Vaarama luonnehtii kaksinaismoralistiseksi. Yksinkertaistaen se meni niin, että oppositio syytti kaikesta hallitusta ja hallitus edellisiä hallituksia eli nykyistä oppositiota.

– Syyllisten penkille kuuluvat kaikki suomalaiset eduskuntapuolueet, mutta kovin hiljaista sillä penkillä on ollut, Vaarama sanoo.

Vasemmistoliiton kansanedustaja Aino-Kaisa Pekonen myöntää, että Vaarama on oikeassa.

– Minä itse ja puolueeni olemme olleet tiukentamassa budjettia ja tekemässä päätöksiä, jotka ovat mahdollistaneet alan väärinkäytökset. Se on meidän kaikkien poliitikkojen ja kaikkien puolueiden aika myöntää.

Pekonen on koulutukseltaan lähihoitaja ja vanhustenhoidon ongelmat ovat ammatin kautta tuttuja.

Alan kokemusta on myös keskustan varapuheenjohtajalla, kansanedustaja Hannakaisa Heikkisellä.

– Kun nuorena tyttönä valmistuin alalle, jo silloin puhuttiin vanhustenhoidon epäkohdista, henkilöstövajeesta ja hoidon laadusta, sairaanhoitajan koulutuksen saanut Heikkinen sanoo.

Hänkin myöntää olevansa sekä yksittäisenä poliitikkona että keskustan edustajana osaltaan vastuullinen siitä tilanteesta, mikä nyt on.

Heikkisen mukaan syyllisten etsiminen ja tuomitseminen eivät kuitenkaan ole vastaus ongelmiin. Hänen mukaansa nyt tarvitaan yhteistä vastuunkantoa.

– Sote-uudistuksen kaatuminen on taas yksi esimerkki siitä, kuinka vaikeaa alaa on uudistaa. Vuosikymmenten ajan vanhustenhoitoa on korjattu osittaisratkaisuilla. Poliitikoilta on löydyttävä rohkeutta tehdä kokonaisuudistuksia, joissa asioita laitetaan kerralla kuntoon.

– Oijoi, pikkuisen meni ohi, koitapa uudestaan, kuntohoitaja Sari Rautio kannustaa.

Joutsenkodin ruokasalissa on meneillään mölkkypeli. Tai tarkemmin ottaen varioitu versio siitä, sillä Rautio on kehittänyt lajia niin, että huonokuntoiset vanhukset saavat siinä sopivia fyysisiä harjoitteita. Aivonystyröitäkin pyritään pitämään virkeinä.

– Paljonko on kaksitoista plus kahdeksan, Rautio kyselee innostuneesti, kun on pisteiden laskun aika.

Lopuksi lauletaan kolme laulua. Kaikki yhtyvät innostuneesti lauluun, hekin, jotka ovat istuneet hiljaa koko tunnin ajan.

Kuntohoitajana Rautio on alalla eräänlainen muinaisjäänne, kuten hän itse huumorilla sanoo. Kuntohoitajia ei kouluteta enää, mutta Limingan kunta on halunnut ylläpitää Raution toimenkuvan. Hän käy Joutsenkodissa neljä tuntia päivässä pitämässä asukkaille fyysistä kuntoa edistävää toimintaa. Toisille sitä annetaan ryhmässä, toisille henkilökohtaisesti, vähän tarpeen mukaan.

Rautio ei tee perinteistä hoitotyötä. Siitä Joutsenkodissa vastaavat hoitajat. Keittiö-, pyykki- ja siivoushommille on omat tekijänsä.

– Meillä toteutuu 0,58 hoitajamitoitus. Luku käsittää puhtaasti vain hoitotyön. Mitään haamuhoitajia siihen ei lukeudu, sanoo Joutsenkodin hoivatyön päällikkö Pirjo Uusitalo.

Hänen sekä Joutsenkodin hoitajien mukaan mitoituksen kanssa pärjää. Asiakkaat ehditään hoitaa, pestä, lääkitä ja ruokkia. Jutellakin ehditään. Joskus lakataan asukkaiden kynsiä ja leivotaan pullaa.

Täysin mitoitus ei kuitenkaan riitä. Kiire on pysyvä olotila.

Nykysuosituksissa vanhuksia pitäisi tukea mahdollisimman omatoimisiksi. Heidän pitäisi antaa napittaa itse paitansa, harjata tukkansa ja pestä hampaansa, koska se ylläpitää vireystasoa. Siihen kaikkeen asukkaat tarvitsevat kuitenkin hoitajan tukea.

– Kun on kamala kiire, niin silloin tulee usein napitettua se asukkaan paita itse, että ehdin tehdä kaikki muutkin hommat, Mäki myöntää.

Hoitajamitoitus on ollut viime kuukausina velloneen vanhustenhoitokeskustelun ydintä.

– Oikeastaan kaikki ongelmat kiteytyvät sen asian ympärille, sanoo professori Vaarama.

Nykyisin hoitajamitoituksen suositus on 0,5, mikä tarkoittaa yhtä hoitajaa kahta asukasta kohden.

Se on useimmiten liian vähän, ja pelkkänä suosituksena sitä on helppo kiertää, kuten yksityisissä palvelukodeissa on nyt nähty.

Keväällä hoitajamitoituksen muuttamisesta 0,7:ään keskusteltiin kiivaasti ja uuteen hallitusohjelmaan tehtiin kirjaus hoivamitoituksen nostosta.

Vaaraman mukaan lukemaa ei ole heitetty hatusta, vaan se perustuu tarkkoihin laskelmiin. Silloin hoidon laatu kyettäisiin turvaamaan paremmin.

Mallia on arvosteltu siitä, että minimistä tulee helposti maksimi. Varsinkin kokoomuksen suunnalta on heitelty uhkakuvia, ettei hoitajien määrää tultaisi sen jälkeen koskaan nostamaan yli 0,7:n, vaikka tarve sitä vaatisi.

Vaaraman mukaan pelko on aiheeton. Lakiin voidaan määritellä sellaiset vaativat hoitotilanteet, joissa mitoituksen olisi oltava esimerkiksi 1,2.

– Koko minimistä tulee maksimi -kommentti on typerä. Sillä yritetään vain kiertää itse asiaa.

Jos hoitajamitoitus saadaan lakiin, silloin pitäisi Vaaraman mukaan määritellä myös sanktiot siitä, jos velvoitteita ei noudata.

– Ketkuilla aina osataan, se on nähty myös varhaiskasvatuksen puolella. Sanktioiden tulee olla sellaiset, että alan toimijoilla on syytä myös kunnioittaa niitä.

– Kaikkiaan tarvitaan myös reipasta ja myönteistä
asennemuutosta vanhuksia ja vanhustyötä kohtaan, Vaarama korostaa.

Vanhukset tarvitsevat apua jokapäiväisessä elämässään. (Kuva: Maria Seppälä)

– No, hyvinhän se Aunelle puuro maistui, sairaanhoitaja Tuija Mustonen sanoo ja halaa lähes satavuotiasta asukasta. Aune hymyilee ja puristaa Mustosta kädestä.

Mustonen on Joutsenkodin ainoa sairaanhoitaja, vaikka ympärivuorokautisesti toimivassa palvelutalossa hoitajat työskentelevät kolmessa vuorossa.

Ammattikorkeakoulun käyneen sairaanhoitajan vastuulle kuuluu useita sellaisia tehtäviä, joita ammattikoulun käyneet lähihoitajat eivät saa matalamman koulutustasonsa vuoksi tehdä. Mustonen tulee paikalle aina aamuvuoroon. Työpäivänsä aikana hän tekee haava- ja lääkehoitoja, paperitöitä ja muita tehtäviä. Kiirettä riittää.

Ilta- ja yövuorojen aikana sairaanhoitajaa ei ole paikalla. Silloin lähihoitajat voivat turvautua Oulun yliopistollisen sairaalan yhteispäivystyksen lääkärin apuun.

– Ehdin tehdä kaiken pakollisen, mutta välillä tunnen riittämättömyyttä. Toivoisin toista sairaanhoitajaa jakamaan sekä työtehtäviä että ajatuksia, Mustonen sanoo.

Hoitotyön päällikkö Uusitalo tunnistaa ongelman. Kunnassa aikaisemmin toimineella vanhainkodilla oli toinenkin sairaanhoitaja osastonhoitajan lisäksi.

Organisaatio- ja palvelurakenteen muutoksen myötä osastonhoitajan toimenkuva kuitenkin muuttui niin, ettei hän ole käytännön hoitotyössä mukana.

Mitään lakia tai määräystä sairaanhoitajien määrästä ei ole, mutta pitäisikö olla?

– Kyllä se paljon auttaisi, sillä sairaanhoitajilla on iso ja raskas vastuu. Heillä on paljon sellaisia tehtäviä, joita ei voi delegoida muille, Uusitalo vastaa.

Ehdin tehdä kaiken pakollisen, mutta välillä tunnen riittämättömyyttä.

Tuija Mustonen

Heikkiselle ja Pekoselle sairaanhoitajan koulutuksen saaneiden henkilöiden liian vähäinen määrä tulee hieman yllätyksenä.

Kummankin mielestä tilanne kuulostaa kohtuuttomalta. Osaavan henkilökunnan riittävä määrä pitäisi heidän mielestään kyetä varmistamaan.

Kumpikaan ei kuitenkaan uskalla suorilta luvata, että asia pitäisi kirjata lakiin tai suosituksiin.

– Koko vanhustenhoidon kenttä pitää arvioida uudelleen. Sen yhteydessä myös sairaanhoitajien määrän varmistaminen pitää selvittää kunnolla, Heikkinen sanoo.

– Tämä asia liittyy hoidon laatukriteereihin, joissa on paljon uudistettavaa. Kunnon pohdinnan paikka tässä selvästi on, Pekonen toteaa.

Vaaraman mukaan näin yksityiskohtainen sääntely
laissa voi olla hankalaa. Asiasta pitäisi hänen mielestään keskustella myös alan järjestöjen kanssa.

– Oma selkeä kantani on kuitenkin se, että sairaanhoitajaa tarvitaan sekä aamu- että iltavuorossa. Jonkinlainen korjausohjelma tähän pitäisi ehdottomasti tehdä.

Viime kuukausien vanhustenhoito-kohu ja hoitajamitoituskeskustelu ovat kuitenkin liittyneet pelkästään palveluasumiseen.

Lähes kokonaan sivuun ovat jääneet sellaiset isot osa-alueet kuin kotihoito ja omaishoito.

Limingassa ne kuuluvat Uusitalon vastuulle Joutsenkodin lisäksi. Hänen mielestään vanhustenhoidosta pitäisi puhua kokonaisuutena.

– Esimerkiksi kotihoidossa tilanne on monella tavalla vielä huonompi kuin palveluasumisen puolella. Hoitajat ovat todella uupuneita. Sinnekin pitäisi ehdottomasti saada hoitajamitoitukset.

Professori Vaarama on samaa mieltä. Keskeinen ongelma kotihoidossa on se, että yhdellä hoitajalla on liian paljon asiakkaita ja aikaa yhden asiakkaan kohtaamiseen on liian vähän. Viriketoiminnasta ei voida usein edes haaveilla.

– Laatusuositukset ovat kotihoidon puolella hyvin ympäripyöreitä, Vaarama puuskahtaa.

Poliitikot vetoavat Vaaraman mukaan usein siihen, että hoitajamitoitusta on vaikea arvioida kotihoidon puolelle. Hän ei kuitenkaan väitettä niele.

– Kotihoidon hoitajamitoitusten laskemiseen ei ole selkeää kaavaa, mutta se voidaan laskea, jos vain halutaan. Se edellyttää vain kotihoitoon perehtyneen asiantuntijaryhmän työskentelyä.

Joutsenkodin kiireinen aamupäivä on taittunut iltapäivän puolelle. Hoitajat syövät omaa lounastaan asukkaiden saaman lounaan jälkeen.

Läheisellä sohvalla istuva nainen haluaa kesken kaiken omaan huoneeseensa. Mäki jättää ruokansa kesken ja lähtee saattamaan.

Mäki ja muut lounaspöydässä istuvat hoitajat pelkäävät, että vanhukset unohdetaan taas vaalien jälkeen.

Professori Vaarama ei ihmettele hoitajien huolta. Alalla on jouduttu pettymään niin monta kertaa.

– On ollut ennemmin sääntö kuin poikkeus, että vaalien alla vanhuksilla on monta ystävää, mutta sitten heidät on unohdettu.

Hän kuitenkin näkee, että nyt noussut julkinen keskustelu on ollut niin voimakasta, että se pakottaa päättäjät toimiin.

– Olen sen verran optimisti, että uskon nyt olevan oikea aika.

Tuija Mustonen on Joutsenkodin ainoa sairaanhoitaja. Taimi saa Mustoselta aamupuuroa ja kiisseliä. (Kuva: Maria Seppälä)

Heikkinen ja Pekonen uskovat samoin. Puolueet ovat muutosten tarpeesta sen verran yksimielisiä, että mahdollisuudet aidolle uudistamiselle ovat hyvät.

– Päättäjillä on nyt tilaisuus osoittaa, että suomalainen yhteiskunta arvostaa iäkkäitä ihmisiä ja heidän palveluitaan, Heikkinen sanoo.

Hoitajamitoitus ei kuitenkaan yksin riitä, hän näkee.

Esimiestyöskentely ja johtaminen on saatava hyvälle tasolle, vanhustenhoidon työtehtävät houkuttelevimmiksi ja laatukriteerit ajan tasalle.

– Me pidämme Suomessa itsestäänselvinä sellaisia asioita kuin peseytyminen, lämmin ruoka tai ulkoilu. Vanhustenhoidossa ne eivät välttämättä useinkaan toteudu. Ne pitää pystyä paremmin varmistamaan, Pekonen sanoo.

Kumpikin on valmis lisäämään myös Vaaraman aiemmin mainitsemaa valvontaa ja laiminlyönneistä koituvia sanktioita. Rangaistukset voisivat molempien mielestä olla sakkoja tai muita taloudellisia menetyksiä.

– Eivät sanktiot muuten mitään auta, jos niistä ei aidosti koidu menetyksiä, Pekonen perustelee.

Kaikkeen kuitenkin tarvitaan paljon rahaa, ja sitä yhteiskunnalla ei ole koskaan ainakaan liikaa.

Heikkisen mukaan se on jälleen yksi syy, miksi koko sote-sektori kaipaa isoa kokonaisuudistusta.

– Ei näitä uudistuksia voi tehdä niin, ettei mietitä kaikkia asiaan liittyviä näkökulmia. Keskustan sote-tavoitteissa pyritään nimenomaan taloudellisesti leveämpiin hartioihin. Se on myös vanhustenhoidon kannalta ehdottoman tärkeää, Heikkinen sanoo.

Reportaasi on julkaistu alunperin Suomenmaan viikkolehdessä 5.4.2019. Lehden voit tilata täältä .