Luonto | Painajaismainen vitsaus piinasi USA:n sydänmaita – sitten tapahtui käänne, jota kukaan ei osannut selittää

Luonto

Keskellä helteistä kesäpäivää vuonna 1875 Plattsmouthiin, Nebraskaan, saapui yllättävä ”auringonlasku”.

Kyse ei ollut pilviverhosta tai yön lähestymisestä, vaan ilman täytti suhiseva ja sirkuttava pimeys. Luonnonilmiö paljastui miljardien hyönteisten muodostamaksi jättiläismäiseksi eläväksi peitoksi, joka nielaisi auringon viideksi pitkäksi päiväksi.

Yhdysvaltain armeijan viestijoukoissa työskennellyt tutkija Albert L. Child laski lennätinlinjojen ja parven nopeudesta tehtyjen havaintojen avulla hyönteismassan laajuutta. Tulos oli järisyttävä: parvi oli arviolta yli 2 800 kilometriä pitkä ja lähes 180 kilometriä leveä.

Massiivinen, noin 510 000 neliökilometrin alalle levittäytynyt parvi oli suurempi kuin koko Suomen pinta-ala. Se koostui arviolta 12,5 biljoonasta Kalliovuorten kulkusirkasta (Melanoplus spretus).

Kyseessä oli tiettävästi ihmiskunnan historian suurin yksittäinen eläinkeskittymä, noin 27,5 miljoonan tonnin painoinen elävien eläinten muodostama jättimäinen muodostelma.

Aallon osuessa maahan maisema muuttui helvetilliseksi näytelmäksi. Sirkat eivät syöneet pelkästään vehnäpeltoja, ruohoa ja puita. Nälkäiset hyönteiset järsivät maanviljelijöiden nahkasaappaita, aitoja, kerittyä villaa ja jopa ihmisten päällä olevia vaatteita.

Junat pysähtyivät raiteilleen, kun vetureiden pyörät sutivat tyhjää kiskoille murskautuneessa, liukkaassa hyönteismassassa.

Kirjailija Laura Ingalls Wilder kuvasi myöhemmin kokemusta Pieni talo preerialla -sarjan neljännessä osassa. Kirjailijan mukaan maa oli elävän, limaisen sirkkakerroksen peitossa, eikä kuivaa jalansijaa ollut juuri missään.

Tuona kesänä maatalous tuhoutui laajoilla alueilla, ja Yhdysvaltain armeija joutui jakamaan hätäapua, elintarvikkeita ja huopia vararikkoon ajautuneille uudisasukkaille.

Tuho oli niin kokonaisvaltaista, että ihmiset rukoilivat kirkoissa pelastusta ”vitsaukselta”, jota pidettiin voittamattomana ja ikuisena luonnonvoimana.

Sitten tapahtui jotain käsittämätöntä. Vain neljännesvuosisata historiansa suurimman parven jälkeen Kalliovuorten kulkusirkka alkoi haihtua kuin sumu.

Vuonna 1902 Kanadan preerialta kerättiin tiettävästi viimeiset elävät yksilöt. Maailman runsaslukuisimpana ja pelätyimpänä pidetty hyönteinen oli kadonnut maapallolta lopullisesti. Miten ihmeessä miljardien yksilöiden muodostama jättiläinen saattoi kuolla sukupuuttoon ilman tehotorjunta-aineita, lentokoneita tai järjestelmällistä myrkytystä?

Seurauksena oli yksi entomologian eli hyönteistieteen kiehtovimmista ekologisista mysteereistä. Vuosikymmenten ajan tieteilijät olivat ymmällään. Esitettiin teoreettisia arvauksia: kenties biisonien väheneminen preerialta, alkuperäiskansojen harjoittamien kulotusten väheneminen tai ilmaston muutokset olivat muuttaneet preerian ekosysteemiä liikaa.

Mikään yksittäinen selitys ei kuitenkaan saanut laajaa hyväksyntää. Jotkut tutkijat jopa väittivät, ettei Melanoplus spretus ollut koskaan ollutkaan oma erillinen lajinsa, vaan tavallisen heinäsirkan muoto, joka oli vain lopettanut vaeltamisen.

Mysteeri alkoi hahmottua uudelleen 1980- ja 1990-luvuilla, kun Wyomingin yliopiston hyönteisekologi Jeffrey Lockwood ryhtyi tutkimaan kulkusirkan sukupuuttoa. Lockwood seurasi vihjettä, joka johti korkealle vuoristoon.

Wyomingin ja Montanan syrjäisillä vuoristoalueilla sijaitsee niin kutsuttuja ”sirkkajäätiköitä”, joista tunnetuimpia ovat Grasshopper Glacier ja Knife Point Glacier. Vuorten yli vaeltaneet sirkkaparvet olivat joutuneet kylmien ilmavirtausten kouriin, pudonneet uupuneina jäätiköiden pinnalle ja peittyneet lumeen.

Jää oli säilönyt sirkat uumeniinsa hämmästyttävän hyvin säilyneinä. Myöhemmät DNA-analyysit ja anatomiset tutkimukset vahvistivat, että Melanoplus spretus oli todellinen historiallinen laji eikä vain tavallisen heinäsirkan tavallinen vaellusvaihe.

Jäätikkölöydöt puolestaan osoittivat, että laji oli elänyt alueella jo satoja vuosia ennen 1800-luvun valtavia parvia.

Samaan aikaan jäätikkönäytteet ja historialliset arkistot auttoivat paljastamaan lajin kriittisen ekologisen ”Akilleen kantapään”.

Kulkusirkoilla oli kaksi erilaista elämänvaihetta. Normaalisti ne elivät huomaamattomina, yksittäin esiintyvinä heinäsirkkoina suhteellisen suppeilla alueillaan. Kun populaatiotiheys kasvoi riittävästi, niiden käyttäytyminen ja ulkonäkö muuttuivat: ne muuttuivat levottomammiksi ja vaellukseen paremmin soveltuviksi yksilöiksi, jotka saattoivat muodostaa valtavia parvia.

Tutkimuksissa selvisi, että vaellusaikojen välillä kulkusirkka vetäytyi takaisin hyvin pienille ydinalueilleen. Vaikka parvet peittivät parhaimmillaan valtavia osia mantereesta, lajin lisääntymisalueet olivat paljon suppeampia ja keskittyivät erityisesti tietyille jokilaaksojen alueille.

Nämä hiekkapitoiset Snake- ja Yellowstone -jokien varret olivat kulkusirkalle erityisen tärkeitä lisääntymisympäristöjä. Naaraat munivat munansa maahan, missä ne kehittyivät munakoteloissa.

Ja juuri näihin laaksoihin osuivat uudisasukkaat.

1880- ja 1890-luvuilla Yhdysvaltain maanviljely laajeni voimakkaasti läntisiin jokilaaksoihin.

Tietämättään viljelijät tekivät täsmäiskun sirkkojen viimeisiin lisääntymisalueisiin. Kyntäessään maata, kastellessaan peltoja ja päästäessään karjan tallomaan pehmeitä jokitörmiä ihmiset muuttivat ja tuhosivat elinympäristöjä, joissa kulkusirkka lisääntyi.

Kun kulkusirkka oli parviaikojen välissä vetäytynyt pieniin ja haavoittuviin ydinpopulaatioihin, ihminen tuhosi osan sen lisääntymisympäristöistä maataloustyökaluillaan – täysin vahingossa. Kukaan ei tiennyt osuvansa sirkan elinehtoon.

Nykykäsityksen mukaan juuri tämä ihmisen aiheuttama elinympäristöjen muutos saattoi olla ratkaiseva tekijä lajin lopullisessa häviämisessä. Kyseessä oli yksi historian erikoisimmista tapauksista, joissa maatalouden laajeneminen saattoi tuhota valtavan tuholaispopulaation ilman, että kukaan edes yritti tehdä sitä.

Aikalaisille kulkusirkan katoaminen oli mittaamattoman suuri helpotus.

Maatalous kukoisti, eikä pelko satojen tuhoutumisesta enää varjostanut Suurten tasankojen maanviljelijöitä. Sirkka oli ollut vihollinen numero yksi, eikä sen ekologista merkitystä ymmärretty tuolloin lainkaan.

Vasta myöhemmin ekologit alkoivat hahmottaa, miten merkittävä rooli kulkusirkalla oli ollut Pohjois-Amerikan ekosysteemissä. Ihminen oli tappanut pelkäämänsä ”hirviön”, mutta samalla kadonnut laji vei mukanaan valtavan kausittaisen ravinto- ja ravinnevirran.

Biljoonat kulkusirkat olivat olleet Pohjois-Amerikan luonnossa kausittainen, jättimäinen proteiinipommi. Monet preerialinnut ja muut hyönteissyöjät käyttivät niitä ravintonaan, ja joidenkin lajien elinkierto oli ainakin osittain sidoksissa suurten hyönteismäärien esiintymiseen.

Sirkkojen katoaminen poisti luonnosta valtavan ravintolähteen. Myös sukupuuttoon jo kuolleeksi uskotun eskimokuovin (Numenius borealis) on arvioitu kärsineen, sillä kulkusirkkojen munat, toukat ja muut elämänvaiheet kuuluivat sen mahdollisiin ravinnonlähteisiin muuttomatkoilla ja pesimäalueilla.

Lintujen lisäksi kalat, pikkunisäkkäät, lepakot ja muut hyönteissyöjät menettivät keskeisen ravintopiikkinsä. Sirkat olivat myös merkittäviä ravinteiden kierrättäjiä. Syödessään valtavia määriä kasvillisuutta ne muuttivat osan siitä ulosteeksi ja biomassaksi, joka kuollessaan palautui maaperään.

Lisäksi valtavat sirkkaparvet muokkasivat väistämättä kasvillisuutta. Kun miljoonat ja miljardit hyönteiset söivät samanaikaisesti suuria määriä kasveja, ne toimivat eräänlaisina luonnon ”saksina”. Niiden vaikutus kasvillisuuteen oli yksi osa preerian luonnollista häiriödynamiikkaa, vaikka sen tarkkaa merkitystä koko ekosysteemille on vaikea erottaa muista muutoksista, joita Pohjois-Amerikan preeriat samaan aikaan kokivat.

Lockwoodin ja muiden tutkijoiden työn tuloksena kulkusirkka toimii varoituksena myös nykyihmiselle.

Usein on tapana ajatella, että lajin suuri lukumäärä suojaa sitä sukupuutolta. Silti laji, jonka yksilömäärä oli lähes käsittämätön, tuhoutui muutamassa vuosikymmenessä, kun sen valtavien parvien taustalla ollut lisääntymisympäristö osoittautui hämmästyttävän suppeaksi ja haavoittuvaksi.

Ekosysteemissä edes vihatuin tai tuhovoimaisinkaan laji ei ole pelkkä ”tuholainen”. Kalliovuorten kulkusirkka ei ollut mikään evoluution virhe, vaan valtava osa maanosan kausittaista energian- ja ravinteidenkiertoa. Sen katoaminen muistuttaa, kuinka nopeasti ihminen voi muuttaa kokonaisen ekosysteemin – joskus jopa yrittämättä sitä lainkaan.