Kun terveyskeskukset tulivat kuntiin – vuoden 1972 kansanterveyslaki pelasti syrjäseutujen sairaat miehet
Suomenmaa julkaisee pääsiäisenä uudelleen viime kuukausien kiinnostavia juttuja. Juttu on julkaistu alun perin 14.1.2024.
Nykyisestä, pitkän poliittisen väännön seurauksensa syntyneestä sote-mallista voi syystäkin olla montaa mieltä.
Jos jokin on kuitenkin jo varmaa, niin se, ettei nyky-sotesta tule koskaan yhtä pidettyä ja kiiteltyä saavutusta kuin edeltäjästään, vuoden 1972 kansanterveyslaista.
Yksi Suomen sotienjälkeisen historian merkittävimmistä uudistuksista alkoi itää sodanjälkeisessä taloudellisessa niukkuudessa, jossa voitiin käytännössä parantaa vain erityisryhmien, kuten lasten asemaa. Keskussairaaloiden rakennusohjelma kuitenkin käynnistettiin.
Erityisesti suomalaisten miesten terveystilanne oli vielä 1960-luvulla karmea. Sydän- ja verisuonitaudit kaatoivat parhaassa työiässä olevia miehiä saappaat jalassa varsinkin itäisen Suomen syrjäseuduilla. Lääkäriin hakeuduttiin usein vasta kuulemaan kuolemantuomiota.
Suomalaisten 35-39-vuotiaiden miesten kuolleisuustilastot olivat Euroopan pahinta laatua. Väestömäärään suhteutettuna miehiä kuoli yhtä paljon kuin Ruotsissa ja Norjassa yhteensä.
Perusterveydenhuolto oli Suomessa pitkään kehittymätöntä. Vuonna 1964 voimaan tullut sairausvakuutuslaki oli tuntuva parannus, mutta sillä ei voitu ratkaista palvelujen saatavuuteen liittyviä ongelmia.
Väkimäärään nähden Suomessa oli lääkäreitä vähemmän kuin missään muualla Euroopassa: yksi lääkäri 1700 kansalaista kohden. Itävallassa ja Neuvostoliitossa oli tuolloin yksi lääkäri 610 asukasta kohden.
1960-luvulla oli vielä voimassa kunnanlääkärijärjestelmä, jossa kunnanlääkärien palkasta vain pieni osa kuului valtionavun piiriin, ja syrjäseuduilla oli lääkäreistä pulaa.
Kunta maksoi lääkäreilleen edelleen vain peruspalkan, ja muun tulonsa kunnanlääkäri peri suoraan potilailta hoitomaksuina. Potilaalle järjestelmä saattoi merkitä suuria omavastuuosuuksia, ja avosairaanhoito tuli kalliimmaksi kun sairaanhoito, jonka maksut oli laissa säännelty.
Monet potilaat hakeutuivat hoitoon suoraan sairaaloiden poliklinikoille, koska niiden maksut olivat halvemmat kuin kunnan- tai yksityislääkärien. Tilanne muuttui vuonna 1967, kun sairausvakuutus tuli voimaan myös lääkärinpalkkioiden korvaamisessa.
Ennen kansanterveyslakia perusterveydenhoidosta vastasivat kunnanlääkärit. Kuvassa Tuusniemen terveystalo vuonna 1950. (Pekka Kyytinen/Museovirasto)
Paine terveyspalvelujen kehittämiseen kasvoi 1960-luvulla elinkeinorakenteen muututtua yhä teollisuuspainotteisemmaksi, kaupungistumisen lisäännyttyä ja bruttokansantuotteen alettua huomattavasti nousta.
Uutta ajattelua edustaneilla tutkijoilla, erityisesti Pekka Kuusella (1917-1989) oli suuri rooli terveys- ja sosiaalipoliittisen ajattelun muuttumisessa. Kuusen kirja 60-luvun sosiaalipolitiikka toi selkeästi esiin Suomen sosiaali ja terveydenhuollon jälkeenjääneisyyden ja viitoitti tietä hyvinvointivaltion kehittämiseen.
Kirjassaan Kuusi näki, että sosiaali ja terveyspolitiikan kehittämisellä oli suora yhteys talouskasvuun. Sosiaali ja terveysturvaan meneviä varoja ei tullut lukea pelkästään kustannuksiksi, vaan siihen tehdyt investoinnit toivat myös taloudellista lisäarvoa. Erityisesti Suomessa lähestymistapa oli uusi.
Vuonna 1969 kansanterveystoimikunta esitti mietinnössään, että paikallisen tason kansanterveystyö olisi järjestettävä kokonaisuudeksi keskittämällä hallintoa. Tähän tavoitteeseen päästäisiin perustamalla terveyskeskus, joka hoitaisi koko kunnan kansanterveystyön erikoislääkärijohtoista sairaanhoitoa lukuun ottamatta.
Vallassa tuolloin ollut Mauno Koiviston (sd.) ensimmäinen hallitus ei vienyt lakiluonnosta vielä eteenpäin, vaan asia jäi odottamaan uutta, vaalien jälkeen muodostettavaa hallitusta.
Terveysasiat nousivatkin ensimmäistä kertaa keskeiseksi poliittiseksi kysymykseksi vuoden 1970 eduskuntavaaleissa. Heinäkuussa 1970 aloittanut Ahti Karjalaisen (kesk.) II hallitus kirjasi kansanterveyslain edistämisen ohjelmaansa ja antoi esityksen eduskunnalle elokuussa 1971.
Uudistuksen eduskuntakäsittelylle leimallista oli kansanedustajien yksituumaisuus puolueesta riippumatta.
Kansanterveyslaki ei aiheuttanut jyrkkää vastustusta sen enempää poliittisesti oikealla kuin vasemmallakaan, vaan kaikki puolueet ilmoittivat kannattavansa lakia. 1970-luvun alussa julkisen terveydenhuollon kehittäminen oli poliittisesti suosittu aihe, jota yksikään puolue ei halunnut vastustaa.
Kansanterveyslain antoi eduskunnalle pääministeri Ahti Karjalaisen II hallitus. Kuvassa vasemmalta pääministerin sijainen Veikko Helle, valtiovarainministeri C.J. Tallgren ja Karjalainen Tampereen Näsinneulassa 1971. (Markku Lepola/Museovirasto)
Kunnan velvollisuus järjestää sairaanhoito asukkailleen rajattiin laissa yleislääkärin suorittamaan tutkimukseen ja hänen antamaansa ja valvomaansa hoitoon sekä lääkinnälliseen kuntouttamiseen ja ensiavun antamiseen kunnan alueella.
Taajamiin ilmestyvät lain myötä tasakattoiset terveyskeskukset. Kansanterveyslain siirtymäaika ja toimeenpano kestivät koko 1970-luvun. Terveyskeskusten rakentaminen aloitettiin Pohjois-Suomesta, ja vähitellen 1970-luvun edetessä terveyskeskusten rakentaminen siirtyi kohti etelää sitä mukaa kuin valtio myönsi kunnille valtionosuuksia toiminnan aloittamiseen.
Myös terveyskeskuspalvelujen maksuttomuus toteutui asteittain. 1980-luvun alussa maksujen perimisestä luovuttiin kokonaan.
Vuonna 1983 loppui myös terveyskeskusten lääkäripalvelujen korvaaminen sairausvakuutusrahastosta kunnille. Siitä lähtien palvelut annettiin terveyskeskuksesta yleensä ilmaiseksi.
Vuonna 1976 perushoitojärjestelmän hallinnolliset uudelleenjärjestelyt oli saatu valmiiksi. Oma terveyskeskus oli tuolloin 93 kunnassa, ja terveyskeskusten ylläpitämiseksi oli muodostettu 198 kuntainliittoa.
Myös lääkärien määrä oli nopeasti lisääntynyt. Perusterveydenhuollossa oli vuoden 1972 alussa alle 1 000 lääkäriä, mutta vuoden 1976 lopussa jo noin 2 600.
Vuonna 1976 kehitysalueisiin luettavat läänit olivat peruspalvelujen toteuttamisessa lähes kaikilla mittareilla mitaten jo paremmassa asemassa kuin eteläiset läänit.
Ennen 1970-lukua runsaan sairastavuuden alueille avohoitopalveluja oli ollut vähän tarjolla, joten kansanterveyslaki toi suuren käänteen kehitykseen ja huomattavan lisäyksen palvelutarjontaan.
Lain toimeenpanon myötä terveydenhuollon tarjonnan painopiste avopalveluissa siirtyi julkiselle puolelle. Aiemmin julkinen ja yksityinen olivat toimineet rinnakkain ja toisiaan täydentäen.
Painopisteen muutos näkyi ennen kaikkea siinä, että yksityisten lääkäripalveluiden käytössä tapahtui lain voimaan tulon jälkeen noin miljoonan käyttäjän jyrkkä lasku. Tämän jälkeen yksityisten palvelujen käyttö tasaantui noin 1,5 miljoonaan käyttäjään vuodessa.
Suomen väestö- ja elinkeinorakenteen muuttuminen ja maaltapako murensivat lopulta pohjan pois kansanterveyslailtakin.
Matkan varrella jonkin verran päivitetyn kansanterveyslain tarina päättyi vuoden 2023 alussa, kun lainsäädäntö uusista hyvinvointialueista tuli voimaan ja vastuu terveyspalveluista otettiin pois kunnilta.
Suurimmaksi kansanterveyslain saavutukseksi voi lukea sen, että suomalaiset elävät merkittävästi pidempään. Vuoteen 1961 verrattuna suomalaiset miehet ovat saaneet 15 ja naiset 14 vuotta lisää elinaikaa.