Kirjat | Kuka olikaan ensimmäinen Kiinassa käynyt suomalainen? – Tuore teos kertoo suomalaisten yllättävän pitkästä ja syvästä Kiina-suhteesta

Kirjat

Kiina on valtava maa. Lisäksi se on valtava mysteeri jopa vikkelän tiedonvälityksen ja nopeiden liikenneyhteyksien aikakaudella.

Silloin, kun liikenne ja viestit kulkivat hitaasti, Kiina on ollut moninverroin suurempi mysteeri länsimaailmalle. Marco Polon 1270-luvun matkan jälkeenkin kesti vielä satoja vuosia, että salaperäistä itämaata alettiin ymmärtää edes vähän syvällisemmin lännessä.

Kiina alkoi avautua muulle maailmalle asteittain 1600-luvulta lähtien Qing-dynastian aikana. Euroopan valtiot aloittivat kaupankäynnin Kiinan kanssa, joskin vielä vain tarkasti rajatuilla ulkomaankauppa-alueilla Kantonin kaupungissa Etelä-Kiinassa.

1700-luvun alkupuoliskolla maassa kävivät myös ensimmäiset suomalaiset.

Kiina-tutkija, filosofian maisteri Juhani Mailasalon esikoisteos Suomalaiset keisarillisessa Kiinassa avaa suomalaisten Kiina-suhteen muodostumista 1700-luvulta keisariajan päättymiseen vuoteen 1912 asti. Lyhyen katsauksen teos tekee myös suomalaisten diplomaattisiin ansioihin Kiinan tasavallan alkuvuosina.

Kun Kiinan keisarikunnasta tuli Kiinan tasavalta vuonna 1912, kielitieteilijä Gustaf John Ramstedt (1873–1950) onnistui käyttämään suhteitaan. Hän vakuutti Kiinan tasavallan ulkoministerin vuonna 1922 siitä, että Kiinan kannattaisi avata suurlähetystö Suomeen, joka oli niin ikään uusi nuori valtio.

Ramstedtin saavutus vuonna 1924 oli vieläkin kovempi. Kiinan levottomuuksien vielä jatkuessa hän onnistui saamaan Kiinan tasavallalta suostumuksen Suomen konsulaatin avaamiseksi Shanghaihin. Toisilta länsimailta vei vielä vuosia saada sovittua lähetystöistä Kiinan kanssa.

Eräs Kiinan vaatimus oli erityisen vaikea Tšekkoslovakialle. Sen olisi pitänyt avata kiinalaislaivoille pääsy satamiinsa. Sisämaavaltiolle tämän toteuttaminen olisi ollut erittäin haastavaa.

Kiinan tasavalta pakeni Taiwanin saarelle 1949. Tuona vuonna Manner-Kiinasta tuli kommunistipuolueen johtama Kiinan kansantasavalta. Kommunistien ja nationalistisen Kuomintangin sisällissota jatkuu periaatteessa edelleen, vaikka aseet vaimenivatkin jo 1950.

Kielitieteilijä Ramstedt oli tienraivaaja, mutta myös vuosisataisen perinteen jatkaja.

Periaatteessa Kiinaa on tutkittu Suomessa jo pitkään. Ensimmäinen Kiinaa käsittelevä väitöskirja julkaistiin Suomessa jo vuonna 1751.

Ensimmäiset suomalaiset tiedemiehet saapuivat Kiinaan kuitenkin vasta 1898. Tätä ennen etnografista materiaalia tieteilijöiden käyttöön olivat hankkineet lähinnä merimiehet, kauppiaat, sotilaat ja seikkailijat.

Ensimmäiset Kiinassa käyneet suomalaiset olivat juuri merimiehiä. Suomen aluetta hallitsi vielä 1700-luvulla Ruotsi, jonka Itä-Intian kauppakomppanian riveissä suomalaisia matkasi Kantonin satamaan.

Kauppakomppanian palveluksessa oli ehkä jopa tuhat suomalaista Ruotsin vallan vuosina. Tämä voi olla kymmenenkin prosenttia kauppakomppanian koko vahvuudesta.

Matkat olivat pitkiä ja raskaita. Suezin kanava avattiin vasta vuonna 1869, joten Kiinaan piti kulkea Afrikan ympäri. Huono hygienia ja yksipuolinen ravinto johtivat tauteihin ja kuolemiin.

Luultavasti ensimmäiset suomalaiset kävivät Kiinassa jo 1730-luvulla. Ensimmäiset tunnetut Kiinassa käyneet Suomen puolelta Ruotsin valtakuntaa kotoisin olleet matkaajat olivat laihialaiset Israel (1727–1797) ja Herman Reinius (1725–1796/97) 1740-luvun lopulla.

Reiniuksen veljekset lähtivät matkaan Göteborgista 13. helmikuuta 1746. He olivat juuri valmistuneet merenkulkukoulusta kadeteiksi ja pääsivät heti Ruotsin Itä-Intian kauppakomppanian palvelukseen ja matkalle Kiinan Kantoniin.

Matkalla Cronprinsen Adolph Friedrich -aluksella oli tiettävästi ainakin kahdeksan muuta suomalaista.

Matkalle lähti 140 miestä, ja heitä varten varattiin runsaasti ruokaa ja vettä, sillä laivalla piti viettää erittäin pitkiä aikoja putkeen. Mailasalon mukaan laivaan lastattiin runsaasti sipuleita, neljä härkää, 24 sikaa, yhdeksän vuohta, kymmenen kalkkunaa, 35 hanhea ja seitsemän lammasta. Eläimiä teurastettiin pitkin matkaa ruoaksi. Elävänä eläin kannatti pitää mahdollisimman pitkään, ettei sen liha alkaisi pilaantua ennen aikojaan.

Merkantilistinen talouspolitiikka määräsi hopean pidettäväksi Ruotsissa, joten varat Kiinassa tehtävää kauppaa varten oli hankittava toisin tavoin.

Vientiin sallittuja puuta, tervaa, pikeä, kuparia ja rautaa lastattiin laivaan niin paljon kuin suinkin sekaan sopi. Tavarat myytiin Espanjassa kansainvälistä kauppaa varten luotujen hopearahojen eli hopeapiasterien saamiseksi.

Kaupankäynti ei käynyt hetkessä, joten ruotsalaislaivat viettivät Espanjassa usein pitkiäkin aikoja. Reiniusten aika Espanjan Cadizissa kesti kaksi ja puoli kuukautta. Tulevaa matkaa varten sieltä hankittiin hopean lisäksi lisää eläimiä ja muuta ruokaa, kuten hedelmiä.

Hedelmämehusta ja sitrushedelmistä tuli 1700-luvulla tärkeä väline taistelussa keripukkia eli c-vitamiinin puutostautia vastaan, kun brittiläinen James Lind (1716–1794) todisti tehon ensi kertaa tieteellisesti.

Purjelaivojen aikakaudella matka oli joka tapauksessa vaikea ja riippuvainen tuulista. Cronprinsen Adolph Friedrich joutui odottamaan tuulien muuttumista suotuisemmiksi Mauritiuksella, jossa kului peräti neljä ja puoli kuukautta.

Ajankulua ja ruokavalion vaihtelua miehistö sai kalastuksesta ja etenkin kilpikonnien metsästyksestä. Kilpikonnan liha oli haluttua. Israel Reinius oli kuullut ranskalaisaluksen metsästäneen Intian valtameren Rodriguesin saarelta jopa kolme tuhatta kilpikonnaa.

Merirosvoista ei onneksi ollut 1740-luvulla enää yhtä suurta huolta kuin 1730-luvun alussa oli ollut. Brittien määrätietoiset toimet saivat merirosvouksen vähenemään merkittävästi etenkin Intian valtamereltä. Afrikan länsirannikolla ja Aasiassa merirosvoja oli vielä.

Aasian merirosvous jatkui kuitenkin vielä hiljeten vasta 1800-luvun ensimmäisten vuosikymmenten aikana, mutta vielä 1860-luvullakin merirosvot olivat riski. Malakansalmi oli pahinta seutua Malesian, Indonesian ja Filippiinien saaristojen tarjotessa rosvoille tukikohtia ja suojaa.

Reiniustenkin alusta seurasi jonkin aikaa mahdollinen merirosvolaiva, mutta se kääntyi lopulta takaisin.

Vielä vuonna 1850 suomalainen Fröja-laiva sai peräänsä merirosvoja. Taiwanin ja Filippiinien väliselle alueelle pysähtynyt laiva odotteli parempia tuulia, ja yllättäen sitä alkoi lähestyä kaksi suurta soutuvenettä. Veneissä oli jopa 150 merirosvoa, paljon enemmän kuin Fröjassa oli miehistöä.

Laivan tähystäjä huomasi veneet ajoissa, ja miehistö asetti tykit valmiuteen. Kauppalaivoillakin oli tykkejä juuri merirosvojen varalta.

Laivan kapteeni päätti ampua varoituslaukauksen, kun veneet olivat puolen kilometrin päässä Fröjasta. Kuula lensi aivan muutaman metrin päähän etummaisesta rosvoveneestä. Tämä riitti pelästyttämään todennäköisesti filippiiniläiset merirosvot, ja nämä kääntyivät pakoon.

Reiniusten 1740-luvun matkalla vältyttiin lopulta merirosvoilta, mutta ei kuolemantapauksilta. Yksitoista henkeä menehtyi malariaan, punatautiin, tunnistamattomiin sairauksiin ja hukkumalla. Merimiehiä myös karkasi parempien työehtojen toivossa.

Kuolleisuus tuolla kyseisellä matkalla oli tavallista pienempi kuolleisuuden ollessa yleensä 12 prosenttia. Pahin matka oli Finland-laivan matka vuosina 1764–66, jolloin 150-henkisestä miehistöstä menenhtyi peräti 62 henkeä.

Reiniukset viettivät kauan odotetussa Kiinan Kantonissa yli puoli vuotta. Vaikka veljekset olivat kadetteja, he tekivät käytännössä matruusien töitä. Suurin osa ajasta kului laivalla, sillä miehistöä päästettiin maihin vain rajatusti Kiinan Qing-dynastian hallinnon sanellessa tiukat säännöt.

Reiniukset pitivät matkapäiväkirjaa, ja Israel Reiniuksen oli tarkoitus tehdä tieteellisiä havaintoja. Tähän ei kuitenkaan laivan töiltä jäänyt paljoakaan aikaa, eivätkä Reiniukset miehistöön kuuluvina juuri päässet maihin tai tapaamaan kiinalaisia. Israel Reinius kykeni puhumaan englantia joidenkin kieltä osanneiden kiinalaisten kanssa, mutta nämä eivät osanneet kertoa kovin kummoisia tietoja. Buddhalaisia seremonioita Reiniukset pääsivät seuraamaan, ja kaupanteostakin he tekivät havaintoja.

Ruotsiin laiva palasi kesäkuussa 1748. Matka kesti siis kaksi ja puoli vuotta. Israel Reinius julkaisi vuonna 1751 havaintoihinsa perustuen maisterintyönään väitöskirjansa.

Buddhalaisuutta Reinius oppi ymmärtämään hyvin, Mailasalon mukaan paremmin kuin moni 1900-luvunkaan tutkimusmatkailija.

Kaupankäynnin suhteen Israel Reinius neuvoi olemaan luottamatta liikaa kiinalaisiin kauppamiehiin.

– On myös tarkoin pidettävä huolta siitä, ettei tule petetyksi ja saa kelvotonta tavaraa kelvollisen sijasta, minkä kiinalaiset niin mestarillisesti onnistuvat järjestämään, ettei pienintäkään jälkeä sellaisesta petoksesta ole huomattavissa, Reinius opastaa päiväkirjassaan.

Mailasalo arvioi teoksessaan, että Reiniusten matkan merkitys oli juuri taloudellinen, sillä Israel Reinius esitteli kaupankäyntitapoja ja kauppatavaroita sekä kauppaseurojen toimintaa myöhemmille kauppamatkaajille.

Huijauksista varoittaminenkin oli varmasti paikallaan, sillä esimerkiksi silkkikangasrullia saatettiin myydä niin, että rulla näytti päällisin puolin hyvältä, mutta pakan keskelle piiloon oli laitettu huonoa kangasta.

Kaiken kaikkiaan 1700- ja 1800-luvuilla Kiinasta tuotiin monenlaista tavaraa sekä virallista että epävirallista tietä, ja moni suomalaisen merimiehen tuoma posliiniesine saattaa pölyttyä jonkin suomalaisen rannikkokaupungin ullakolla tänäkin päivänä. Posliini ja silkki saattavat tulla mieleen, kun tärkeitä tuontitavaroita Kiinasta pohtii, mutta taloudellisesti jopa paljon yli 90 prosenttia tuonnin tuloista saatiin teestä.

Kaupankäynnin ensimmäiset vuosikymmenet olivat rajoitettua aikaa, ja Qing-dynastian mandariinit (virkamiehet) saattoivat kiristää Kantonin aluksia muun muassa rajoittamalla luotsien saamista. Vaikea jokitie Kantoniin vaati paikallisten luotsien osallistumista navigointiin, etteivät laivat jumahtaisi hiekkasärkille.

Ulkomaalaisille sallittiin Kantonissa vain tietyt alueet. Paikalliset ajoivat väärälle puolelle kaupunginmuuria ajautuneet länsimaalaiset herkästi pois jopa väkivalloin.

Suomalaisia pääsi Ruotsin Itä-Intian kauppakomppaniassa merkittäviinkin asemiin.

Peter Johan Bladh (1746–1816) yleni jopa superkargööriksi asti. Mustasaaresta lähtöisin ollut merenkävijä ja kauppamies teki peräti viisi Kiinan-matkaa, viimeisellä matkallaan 1770-luvulla arvostetussa superkargöörin asemassa.

Superkargöörilla oli suuri valta ja hän vastasi aluksen lastista sekä kaupanteosta. Superkargööri vastasi suoraan yhtiölle, ja hänellä oli siten valtaa jopa laivan kapteenin yli.

Kun Suomesta tuli Venäjän keisarin alainen autonominen suuriruhtinaskunta 1809, Kiinan-käyntienkin luonne muuttui. Ensimmäinen suomalaisalus kävi Kiinassa 1800-luvun ensimmäisellä puoliskolla, mutta ei ole varmaa, milloin. Kiinan-käynneistä kuitenkin katosi säännöllisyys, kun kauppakomppaniaa ei enää ollut määräämässä strategiaa.

Lisäksi 1700-luvulla suosioon noussut Kiina-estetiikka alkoi mennä 1800-luvulla pois muodista, mikä vähensi kiinnostusta kiinalaistavaroiden hankkimista kohtaan.

Useita suomalaisia päätyi kuitenkin ulkomaisten laivojen miehistöihin, ja sikäli suomalaiskäynnit Kiinassa jatkuivat tasaisen epätasaisella tahdilla. Tavallisten merimiesten toimista on tosin jäänyt äärimmäisen vähän aineistoa tutkijoiden käyttöön.

Kiina avautui länsikaupalle ja muulle kanssakäymiselle häviämänsä ensimmäisen oopiumisodan 1839–1842 jälkeen. Esimerkiksi 1860-luvulla suomalainen Harald Furuhjelm (1830–1871) pääsi jo tekemään tarkempia havaintoja Shanghaissa ja Hongkongissa. Hän keräsi laajasti kasvi- ja eläintieteellisiä sekä mineralogisia näytteitä.

Kuuluisa koillisväylän kartoittaja, suomalaissyntyinen Ruotsissa vaikuttanut Adolf Nordenskiöldkin (1832–1901) päätyi matkallaan Hongkongiin ja Kantoniin asti.

Sekä Furuhjelm että Nordenskiöld olivat käyneet myös Japanissa, ja ihmettelivät kiinalaiskaupunkien likaisuutta japanilaisiin verrattuna. Hongkong oli jo heidän aikanaan ahdas kaupunki, jossa likakin kasaantui.

Nordenskiöld kuvasi Kantonia kuitenkin kauniiksi kaupungiksi, ja ylisti kiinalaista kansanluonnetta, tehden huomioita myös eurooppalaisesta rasismista.

– He tuntuivat ahkeralta, toimeentulevalta, tyytyväiseltä ja puhtaalta kansalta, hän kirjoitti.

– Kaikesta näkee, että täällä asuu vakava ja ahkera kansa, joka tosin käsittää hyveen, paheen, surun ja nautinnon omalla tavallaan, mutta jota meillä ei kuitenkaan ole oikeus kohdella sillä röyhkeydellä, jota europalaiset mielellään värillistä rotua kohtaan osoittavat.

Myöhemminkin suomalaiset osoittivat kiinalaisia ja alueen vähemmistökansoja kohtaan sekä ajalleen tyypillisiä rasistisia asenteita että edistyksellisen tuntuista myötämielistä suhtautumista.

Esimerkiksi tutkimusmatkan Kiinaan 1906–1908 tehnyt myöhempi tasavallan presidentti ja armeijan ylipäällikkö C. G. E. Mannerheim halveksi joidenkin kohtaamiensa kansojen tapoja, mutta esimerkiksi paheksui eurooppalaisten yleisesti harjoittamaa paikallisen esineistön ryöstelyä. Mannerheimkin toteutti nykypäivänä pahamaineista kranometriaa eli kallojenmittausta.

Mannerheim koki paikallisten kanssa sekä myönteisiä että kielteisiä asioita. Yhdessä kohteessa paikallinen väestö oli niin vihamielistä, että heitteli Mannerheimin seuruetta kivillä.

1800-luvun jälkimmäisellä puoliskolla suomalaiset alkoivat kulkea Kiinaan tai sen tuntumaan emämaa Venäjän läpi. He olivat pääasiassa sotilaita. Erityisen moni suomalainen sai kokemuksia Kiinasta Venäjän–Japanin sodan aikana 1904–1905, kun taistelut painottuivat Kiinan Mantsuriaan.

Suomalaiset lähetystyöntekijät saapuivat Kiinaan 1890-luvun alussa ja tiedemiehet vuodesta 1898 alkaen.

Mailasalon teos osoittaa tekijänsä laajan perehtyneisyyden aiheeseen. Teos vaikuttaa hyvältä perusteokselta, josta voi etsiä haluamaansa henkilöä, ajanjaksoa tai aihetta, mutta se etenee myös loogisessa järjestyksessä osoittaen kronologiselle lukijalle, miten suomalaiset tulivat Kiinaan ja mitkä aihealueet painottuivat minäkin ajanjaksona.

Näkökulma on korostetusti suomalaismatkaajien näkökulmaa, mikä saa välillä toivomaan tarkempaa kiinalaisnäkökulman esittelyä. Tätä ei kuitenkaan voi pitää puutteena, sillä näkökulma pitää tietenkin rajata.

Mailasalo etenee loogisesti suomalaisten päähenkilöiden kautta, mutta nykytutkimuksesta voisi ottaa enemmänkin esimerkkejä siitä, miten kiinalaiset näkivät ulkomaalaiset ja millaisia merkintöjä tekivät näistä.

Teoksen toivoisi myös perustelevan itsensä selkeämmin. Lukijalle ei käy selväksi kirjan omilta sivuilta, miksi teos on Kiina-kirjallisuuden joukossa tarpeellinen ja millaista muuta suomalaista Kiina-kirjallisuutta ja -tutkimusta on, ja mille pohjalle Mailasalo rakentaa. Lopussa kiitosluku kyllä mainitsee nimeltä koko joukon suomalaisia Kiinan-tuntijoita.

Aihepiiri on kuitenkin laaja, ja ilmeisesti ensimmäinen kattava koonti suomalaisista keisarillisessa Kiinassa. Tiivistäminen on ollut välttämätöntä yli 500-sivuisessa teoksessa, ja selkeä aiheessa pysyminen tekee teoksesta luettavuudeltaan hyvän. Sivupolut ovat aina perustellusti esiteltyjä, vaikka joitain uusia sivupolkuja kaipaisi perspektiivin takia, kuten todettua.

Esimerkiksi suomalainen tutkimusmatkailu ja kauppamatkustus muualle maailmaan samoihin aikoihin olisi hyvä vertailukohta.

Tietyt kantavat teemat kannattelevat teoksen kaarta hyvin. Oopiumin polttaminen saattaa kuulostaa hyvin yksittäiseltä seikalta, mutta sen valtava merkitys Qing-dynastian Kiinassa tulee ilmi aihepiirissä jos toisessakin.

Esimerkiksi Mannerheim arvioi Kiinan armeijan olevan osittain taistelukyvytön huumeiden rapauttamien sotilaiden suuren määrän takia. Oopiumia poltettiin alimmasta yhteiskuntaluokasta ylimpään, ja moni suomalainenkin tutkimusmatkaaja joutui ongelmiin, kun ajurit ja oppaat eivät jaksaneet oopiumipäissään jatkaa matkoja.

Mailasalo nostaa suomalaisten kestävimmäksi perinnöksi Kiinassa lähetystyön. Vaikka lähetystyön tekijöiden yritykset juurruttaa kristinusko Kiinaan jäivät onnistumisiltaan väliaikaisiksi, oli heidän sosiaalityöllään kauaskantoiset vaikutukset.

Esimerkiksi naisten oikeudet etenivät lähetystyöntekijöiden ansiosta. Kauneusihanteen ja statussymboliikan takia Kiinassa sidottiin pitkään naisten jalkoja, minkä johdosta jalat typistyivät eivätkä kehittyneet kunnolla. Suorilla puheilla naisten vanhemmille lähetystyöntekijät onnistuivat saamaan jalkojensitomisia loppumaan.

Ilmestymisajankohta perustelee teoksen tarpeellisuutta hyvin sekin. Kiinan vaikutusvallan kasvaessa on hyvä tietää, mistä on kyse, kun puhutaan Kiinasta, ja mikä on ollut maanmiestemme suhde Kiinaan vuosisatojen ajan.

Juhani Mailasalo: Suomalaiset keisarillisessa Kiinassa. Reuna 2024, 575 s.