Autot | Mercedes-Benz W123 oli kuin pankkiholvi pyörillä – mutta ohitukseen piti valmistautua jo edellisessä pitäjässä

Autot

Keväällä 1976 Geneven autonäyttelyssä esiteltiin auto, joka sai useimmat muut automallit näyttämään heppoisilta leluilta.

Mercedes-Benzin uusi W123 -malli herätti heti suurta innostusta. Italialaissyntyisen muotoilijan Bruno Saccon (1933-2024) linjaama uutus säilytti edeltäjänsä ”pystylampun” eli W114/W115:n arvokkuuden, mutta oli muotoilultaan modernimpi vaakasuuntaisine valoineen.

Saccon filosofiaan kuului, että uusi malli ei saanut koskaan tehdä edeltäjästään vanhanaikaisen tai nolon näköistä. Saccon mielestä Mercedeksen ostajan oli myös voitava ajaa autollaan 20 vuotta tuntematta ajavansa ”vanhalla romulla”. Näin pedattiin autojen korkeaa jälleenmyyntiarvoa ja tehtiin niistä klassikoita jo syntyessään.

Monet tekniset ratkaisut oli lainattu kalliimmasta S-sarjasta. Ohjaus säilyi perinteisen mersumaisena: hieman tahmeana ja tunnottomana.

Autosta tuli heti niin suosittu, että ensimmäisen vuoden tuotanto myytiin loppuun välittömästi. Käytetyistä maksettiin jopa enemmän kuin uusista, jotta jono voitiin ohittaa.

Kiireisen autoilijan kulkupeli W123 ei todellakaan ollut. Suorituskyky saattaisi jopa järkyttää nykyisiin satojen hevosvoimien sähköautoihin tottunutta, mutta ennen ajettiin ja pärjättiin vähemmällä.

Erityisesti kaksilitrainen 200D -dieselmersu muistetaan legendaarisen laiskana. Alkuvuosina sen kaksilitrainen OM615 -dieselmoottori tuotti vaatimattomat 55 hevosvoimaa. Sittemmin Stuttgartin insinöörit loihtivat jostain viisi hevosta lisää, mutta 1,5-tonnisen auton meno ei päätä huimannut niilläkään.

Kiihdytys nollasta sataan kesti noin puoli minuuttia, joskin kiihdytys on 200D:n yhteydessä hieman yliampuva ilmaus: kyse oli pikemminkin nopeuden keräämisestä. Mersumiehet vitsailivat, että ohituksiin oli valmistauduttava jo edellisessä pitäjässä.

Huippunopeus oli noin 130–135 km/h, mutta sen saavuttaminen vaati tasaisen tien, myötätuulen ja mieluummin kalenterin kellon sijaan.

Vaikka suorituskyky oli mitä oli, laadussa ja kestävyydessä Mercedes W123 löi lähes kaikki kilpailijansa lättäjaloiksi. Noihin aikoihin Stuttgartin insinööreillä oli vielä enemmän valtaa kuin yhtiön talousosastolla.

Mersun pelkistetty vapaasti hengittävä diesel kesti satoja tuhansia kilometrejä pelkillä öljynvaihdoilla. Kreikkalainen taksinkuljettaja Gregorios Sachinidis ajoi vuoden 1976 240D-mallillaan käsittämättömät 4,6 miljoonaa kilometriä.

Saksassa jo romuttamolle viedyt W123:t saattoivat jatkaa Afrikassa ”puskatakseina” vielä toiset 20 vuotta.

Laatu näkyi myös sisätiloissa. Oven sulkeminen ei tuottanut rämähdystä, vaan vaimennetun, pankkiholvin sulkemista muistuttavan ”klonks”-äänen.

Auton tekniikkaa pyöritettiin alipainejärjestelmin. Keskuslukitus, dieselmoottoreiden sammutus ja jopa ajovalojen säätö toimivat ilmanpaineella.

Jos järjestelmä vuoti, auto ei välttämättä sammunut avaimesta, vaan kuljettajan piti painaa konepellin alta löytyvää punaista vipua.

Taksiautona W123 oli ylivertainen. Alusta kesti jatkuvan ylikuorman, eikä löystynyt parissa vuodessa. MB-Tex- keinonahalla tai paksulla kankaalla päällystetyt istuimet pitivät ryhtinsä.

Mercedeksen diesel lähti myös käyntiin 30 asteen pakkasella, kunhan moottoria malttoi hehkuttaa rauhassa.

Laadulla oli tietenkin hintansa. Uuden Mercedes W123:n hankinta edellytti johtajatason ansiotuloja tai vähintään hyviä suhteita pankinjohtajaan.

Esimerkiksi perusmalli 200D maksoi alkuvuodesta 1978 noin 80 000 markkaa, nykyrahaksi muutettuna yli 55 000 euroa. Samalla rahalla sai neljä Ladaa.

Television puolelta W123 muistetaan saksalaisdekkari Der Alten alkuperäisen komisarion Erwin Kösterin ajokkina sarjan kultavuosina. Saksalaisnäyttelijä Siegfried Lowitzin (1914-1999) sarjassa käyttämä auto oli tavallisia taksimalleja puhdikkaampi, suoralla bensakuutosella varustettu 280E.

Arvokas, järkähtämätön ja hieman vanhanaikainen auto sopi täydellisesti Kösterin olemukseen. Köster pysäköi usein autonsa rikospaikalle, nousi ulos rauhallisesti ja sulki oven tunnetulla ”pankkiholvi-soundilla”.

Vuonna 1978 Mercedes toi markkinoille ensimmäisen oman farmarimallinsa, jota monet pitävät jopa sedania tyylikkäämpänä. Tavaratilaakin oli reippaasti.

Vuonna 1980 tekniikkaa uudistettiin, ja farmarimallisto täydentyi 125-hevosvoimaisella turbodieselillä. Se liikutti vihdoin isoa autoa vaivatta.

Klassisen W123-Mercedeksen valmistus päättyi vuonna 1985, farmarimallin seuraavan vuoden puolella.

Korvaaja oli hieman muovisemman oloinen W124, jota saksalaiset taksinkuljettajat vieroksuivat ensin monimutkaisemman rakenteen ja alkumetrien lastentautien vuoksi.

Jonkinlaisia protestejakin mallin vaihtumisen yhteydessä nähtiin, joskin tarinat vihaisten taksikuskien ”massiivisesta piirityksestä tehtaan porteilla” ovat liioiteltuja.

Maineikas W123 oli kenties viimeinen Mercedes-Benz, joka rakennettiin maksoi mitä maksoi -periaatteella.

Vaikka auto ei tarjonnut kummoista suorituskykyä eikä pröystäilevää luksustakaan, perille se vei aina.