Kiinnostaako rikos enemmän kuin politiikka? — Tosirikoskirjallisuus takoo Suomessa kovia myyntilukuja
Kesää viettävän suomalaisen käteen on kuulunut kiinteästi dekkari. Jännityskirjallisuus on Suomessa suosittua ympäri vuoden, mutta erityisen paljon sitä ostetaan ja lainataan kesäkuukausina.
Hyvä dekkari voi pelastaa sateisen mökkiloman tai kruunata täydellisen rantapäivän. Ajatukset saa takuuvarmasti pois arkihuolista, kun ratkoo Ilkka Remeksen, Leena Lehtolaisen, Reijo Mäen ja muiden kestosuosikkien sepittämiä murhamysteerejä.
Jos kaipaa lomaansa vielä aidompaa jännitystä, sitäkin saa. Perinteisten rikosromaanien rinnalle ja osin jo ohi on tullut ryminällä true crime eli tosirikoskirjallisuus.
Viime vuonna kahdenkymmenen myydyimmän kirjan listalle mahtui vain yksi dekkari, mutta peräti kolme tosirikoskirjaa. Cannonball-moottoripyöräjengiä johtaneen Mika Ilménin kirja Immu – vanki numero 1861 oli Suomen kymmenenneksi myydyin kirja.
Lauri Johanssonin ja Jarkko Sipilän Late – Suomen pelätyimmän rikollisen tarina oli listalla viidestoista ja Vera Miettisen Eerika kahdeskymmenes.
Myydyin dekkari, Ilkka Remeksen Lohikäärmeen isku, löytyy listan sijalta kahdeksantoista. Remestä ostettiin etupäässä painettuna kirjana, kun taas tosirikoskirjallisuuden menestys oli vilkkaan ääni- ja e-kirjamyynnin ansiota.
Nimensä mukaisesti tosirikoskirjallisuus pohjautuu todella tehtyihin rikoksiin. Ilmiö ei rajaudu vain kirjoihin, vaan todellisista rikostapauksista kerrotaan myös tv-sarjoissa, dokumenteissa ja podcasteissa.
Kirjallisuudentutkija Voitto Ruohonen pohtii lajityypin suosiota kirjassaan Rikos ei vanhene. Ruohosen mukaan tosirikoskirjallisuuden juuret juontavat 1800-luvulle.
Tuolloin markkinoiden yhteydessä kaupiteltiin arkkiveisuja: tuttuihin sävelmiin sepitettyjä lauluja, jotka painettiin paperiarkille ja taiteltiin vihkoseksi. Aluksi arkkiveisut olivat hengellisiä, mutta ajan mittaan aiheet maallistuivat.
Rikollisista, kuten 1860-luvun murhamiehistä Matti Haapojasta ja Hallin Jannesta, tehdyt veisut levisivät laajalle.
– Hallin Janne postin tappoi
Paja Wasaralla.
Posti wainaja kuoliaana makaa
Hoijakka lawan alla, lauletaan vuodelta 1869 peräisin olevassa 32-säkeistöisessä veisussa.
Arkkiveisujen myynti hiipui sanomalehdistön aseman vahvistuessa, mutta vielä 1900-luvun alussakin etenkin vähävaraiset ostivat niitä halpojen hintojen vuoksi.
Tunnetuista rikostapauksista ja rikollisista ryhdyttiin julkaisemaan kirjoja 1900-luvun jälkipuoliskolla. Kirjoittajina toimivat yleensä tutkijat tai toimittajat, jotka näin asettuivat välittäjiksi rikollisten ja vankien sekä yleisön välille.
Varhainen esimerkki rikollisen omaelämäkerrasta oli lukuisia naisia huijanneen Ruben Oskar Auervaaran vuonna 1953 ilmestynyt kirja. Pankkiryöstäjä Matti ”Volvo” Markkanen puolestaan julkaisi kaksiosaiset muistelmansa 1980-luvun lopulla.
Nyt meneillään oleva rikollisten omaelämäkertojen buumi alkoi tutkija Voitto Ruohosen mukaan 2010-luvun lopussa. Elämäkertakirjallisuus ylipäätään on kasvattanut suosiotaan 1990-luvulta lähtien, eikä kirjan päähenkilön tarvitse enää olla vanha ja ansioitunut valtiomies tai kulttuuripersoona.
Nykyisin menneitä voi muistella alle 30-vuotias viihdejulkkis, miksei siis rikollinenkin. Lain väärälle puolelle eksyneistä ilmestynee kirjoja jo vähintään saman verran kuin poliitikoista.
Rikollisten elämäkerrat myyvät hyvin. 2010-luvun menestyneimpiä tosirikoskirjoja olivat arvokuljetusryöstäjä Matti Sarénin, Cannonballin entisen jäsenen Marko Lönnqvistin ja kaksoismurhaaja Janne Ranisen muistelmat.
2020-luvulla myyntitilastojen kärjessä ovat keikkuneet niin ikään Cannonballissa vaikuttaneiden Mika ”Immu” Ilménin ja Janne ”Nacci” Tranbergin elämäkerrat.
Mitä rankempi rikos, sitä enemmän se kiinnostaa lukijoita. Kirjoja rikoksista ja rikollisista tehtaillaan niin nopealla aikataululla, että tapausten oikeuskäsittelyt saattavat olla teosten ilmestyessä vielä kesken. Näin kävi muun muassa Katiska-huumevyyhdin ja Koskelan teinisurman kohdalla.
Ruohosen mukaan kirja kannattaa tuoda markkinoille mahdollisimman nopeasti, kun rikos on vielä tuore, sillä rikostapaukset muistetaan yhä lyhyemmän aikaa.
– Vain jyrkimmät, eniten huomiota herättävät tapaukset jäävät elämään.
Miksi paha käy kaupaksi? Ruohosen mukaan tärkeitä syitä tosirikoskirjallisuuden suosioon ovat uteliaisuus sekä vaarasta ja jännityksestä nauttiminen.
– Pahuus kiehtoo, hän toteaa.
Oikea rikollinen ylittää hyvän ja pahan välisen rajan todellisuudessa, ja tosirikoskirjaa lukeva voi tuntea siitä ohimenevän hipaisun.
Ruohosen mukaan kyse ei ole uudesta ilmiöstä. 1800-luvun alkuvuosikymmenille asti Suomessakin järjestettiin rikollisten julkisia teloituksia, joita saapui seuraamaan satamäärin ihmisiä.
Kun rauhanajan kuolemanrangaistuksista luovuttiin, Suomen ensimmäiseksi sarjamurhaajaksi kutsuttu Juhani Adaminpoika tungettiin Viaporin linnan selliin, jossa yleisö kävi häntä töllistelemässä maksua vastaan.
Vuonna 1953 murhatun Kyllikki Saaren hautajaispäivänä Isojoen kirkon liepeille kerääntyi arviolta 25 000 ihmistä. Suo, jolta Saaren ruumis löydettiin, on edelleen kunnan tunnetuin nähtävyys.
Ruohonen pohtii kirjassaan tosirikoskerronnan etiikkaa. Hän huomauttaa, että rikoksia käsitellään julkisuudessa yleensä lähinnä tekijän näkökulmasta.
Muut osapuolet, varsinkaan rikosten uhrit ja heidän kärsimyksensä, eivät juuri ole päässeet esille.
– Onko rikollisia esitelty sankareina ja jetset-elämää viettävinä julkisuuden henkilöinä, ei toisille ihmisille pahaa tehneinä roistoina?, tutkija kysyy.
Osa rikollisten elämäkerroista on tunnustus-, kääntymys- ja katumustarinoita. Esimerkiksi kolmoismurhaaja Lauri Johansson tuli vankilassa uskoon ja kirjoittaa elämäkerrassaan häpeävänsä tekojaan.
Sen sijaan Suomen suurimman huumevyyhdin Katiskan pääsyytetyt Niko Ranta-aho ja Janne Tranberg eivät ole juuri ilmaisseet katumusta. Tranberg harmittelee kirjoissaan lähinnä pakomatkoillaan tekemiä virheitä, jotka johtivat hänen kiinnijäämisiinsä.
Elämäkerrat tuottavat rikollisille sievoisia summia. Entinen ammattirikollinen Marko Lönnqvist kertoi vuonna 2017 Seiska-lehdelle tienanneensa edellisvuonna ilmestyneellä Elämäni gangsterina -kirjallaan lähes 100 000 euroa.
Monet kääntymyksen tehneet rikolliset perustelevat silti tarinansa kertomista halulla toimia varoittavana esimerkkinä.
– Tämä ei ole sen arvoista. Rikollisessa elämässä jää loppujen lopuksi yksin. On parempi opiskella, paiskia töitä ja huolehtia lähimmistään, kaksoismurhaaja Janne Raninen kirjoittaa kirjassaan.
Tutkija Voitto Ruohonen näkee rikollisten puheenvuorot tärkeinä myös siksi, että ne antavat avaimia ymmärtää lain ulkopuolelle asettuneiden toimintaa. Millaisia ihmisiä he ovat, ja miksi he ovat toimineet niin kuin ovat?
– Toiminnan ymmärtäminen ei tarkoita sen hyväksymistä, Ruohonen lisää.
Voitto Ruohonen: Rikos ei vanhene. True crime kyläkäräjistä podcasteihin. Gaudeamus, 445 s.