"Tämä on sellainen sukuvika" – Kymmenen tunnin työpäivä merellä paljastaa, mikä katoavassa ammatissa kiehtoo yhä
Aamun kajo on kapea viiru horisontissa. Se jää taaksemme, kun kalastusvene puksuttaa kohti pimeää ulappaa Kiviniemen satamasta Oulun Haukiputaalta.
Kello on vähän yli kuusi aamulla, eikä aurinko ole vielä kunnolla noussut.
Lauri Haloselle se on tuttu tilanne. Hän ohjailee venettä tottunein kädenliikkein, vaikka eteensä tuskin näkee.
Pimeässä hytissä tuikkivat vain ohjauslaitteiden ja tietokoneruutujen valot.
Vauhdin kiihtyessä alkaa tuntua myös aallokko. Se iskee vasten veneen keulaa heilutellen koko alusta tasaisella rytmillä ylös ja alas.
Halonen on ammattikalastaja. Suomenmaan toimittajan hän on ottanut mukaan merelle seuraamaan työpäiväänsä.
Noin sadan metrin päässä aluksen rinnalla kulkee jatkuvasti toinen vene. Sitä ajaa Halosen kollega, Risto Vehkaperä.
Rinnakkain Halonen ja Vehkaperä ajavat siksi, että heidän on tarkoitus vetää tänään troolia.
Merellä veneiden väliin viritellään pitkä verkko, jossa on keskellä valtavan kokoinen verkkopussi. Sitä Vehkaperä ja Halonen vetävät monen tunnin ajan ennalta suunnittelemaansa reittiä pitkin.
Tarkoitus on pyytää maivaa eli merimuikkua.
Kello näyttää jo aamukahdeksaa, kun verkkojen laskun aika lopulta on.
Aurinko on kivunnut taivaanlaelle ja kietonut maailman lempeän valoisaan syleilyynsä. Vene keinuu niin, että kokemattomalla hieman pyörii vatsanpohjassa.
– Tämä on sellainen sukuvika, Vehkaperä naurahtaa myöhemmin.
Kyse ei ole keinunnan aiheuttamasta huonosta olosta, vaan ammatinvalinnasta. Vehkaperä kertoo olevansa kalastaja jo viidennessä sukupolvessa.
Merelle hän lähti isänsä ja isoisänsä vanavedessä jo ihan lapsena.
Ammatinvalintaa ei tarvinnut aikuisiällä miettiä tai kyseenalaistaa. Veri vain veti vesille. Ja vetää yhä vuosikymmenten uran jälkeen.
Nyt merellä kalastaa jo kuudes sukupolvi. Vehkaperän omat pojat, 32-vuotias Aleksi ja 27-vuotias Teemu, ovat myös ammattikalastajia. Remmiin on hypännyt myös Vehkaperän vävy.
– Ei heitä ole tarvinnut tähän koskaan painostaa. He ovat kasvaneet tähän nappulasta asti. Kun kipinä on kerran syttynyt, sitä on vaikeampi enää sammuttaa, Vehkaperä miettii.
Nuoren sukupolven lähteminen kalastajaksi on kuitenkin poikkeuksellista.
Suomessa on jo pitkään puhuttu siitä, ettei ammattikalastajiksi tahdo löytyä nuorempia tulijoita. Monet kalastajien lapset eivät jatka vanhempiensa ammattia.
On jopa pelätty, että kotimainen kala loppuu ajan myötä kaupoista ja ravintoloista, kun kalastajia ei enää ole.
Vehkaperä ei siihen usko. Kalaa syödään aina ja kalastajiakin siksi tarvitaan. Mutta huolestuttavaa se hänen mielestään on, että kalastajien määrä näyttää vähenevän niin roimasti tulevaisuudessa.
Vehkaperä ei osaa sanoa, mitä hän on tehnyt isänä oikein, kun molemmat omat pojat ovat halunneet kulkea samoja polkuja kuin hänkin.
– Ehkä se on jokin sellainen vapaus, joka tässä myös poikiani houkuttaa. Saa itse päättää asioista, ei tarvitse joka kellon soittoon reagoida.
Ei kalastajan työ siti aina mitään helppoa ole, Vehkaperä myöntää.
Työ vaatii paljon poissaoloa ja matkustelua. Vehkaperä kalastaa ison osan vuodesta myös Pohjois-Itämerellä sekä Rauman, Porin ja Vaasan alueella.
Vesille on mentävä välillä melko tympeässäkin säässä. Aamut ovat aikaisia, työpäivät pitkiä ja illat pimeitä. Kalastuksen jälkeen pitää myös käsitellä kalat.
Pelissä on isot rahat, sillä välineet ovat kalliita ja niitä pitää jatkuvasti huoltaa. Leipänsä kalastuksella Vehkaperän mukaan kyllä tienaa, mutta työtä se vaatii.
Päälle tulee byrokratia. Viranomaisille pitää raportoida tarkasti kalalajit ja saalismäärät.
Merellä tehdyt arviot saaliin painosta pitää kirjata ylös, eivätkä ne saa heittää kovin paljon saaliin todellisesta kilomäärästä. Jos heittoa tulee, edessä voi olla sanktioita, pahimmillaan toimintaluvan menetys.
– En ole sellaisesta kuullut, että joku oikeasti olisi saanut isoja sanktioita, mutta stressiä se silti aiheuttaa, sillä viranomaiset valvovat asioita tosi tarkasti.
– Ja vieväthän kaikki nämä ilmoitukset ja raportoinnit paljon aikaa. Koko ajan täytyy myös olla ajan hermoilla, sillä vaatimukset muuttuvat jatkuvasti.
Puoleenpäivään mennessä aurinko on kivunnut korkealle. Halosen ja Vehkaperän veneet kyntävät pitkin Perämerta rinnatusten.
Aallokko rauhoittuu. Loputon keinunta ei silti missään vaiheessa lakkaa. Minuutit ja tunnit seuraavat toisiaan.
Herpaantua ei silti voi. Halonen seuraa koko ajan reittiä ja vedenalaisia karikoita tarkasti.
Vehkaperän mukaan kalastajan työ on helpottunut paljon vuoden 2016 jälkeen. Silloin Suomessa otettiin käyttöön kaupallisen kalastuksen toimijakohtainen kiintiöjärjestelmä.
Euroopan unioni määrittelee silakan, kilohailin ja lohen kalastukseen Suomelle vuosittaisen maakohtaisen kokonaiskiintiön, mutta aiemmin kiintiötä ei mitenkään jaettu etukäteen kalastajien kesken.
Se kuitenkin muuttui. Nykyään vuosittainen kokonaiskiintiö jaetaan suoraan kalastusyrityksille ja ammattikalastajille promillemääräisinä osuuksina.
– Se oli melkoista stressihommaa aiemmin. Silloin oli pakko vaan painaa merelle, jos vähänkään keliä oli, kun kaikki kilpailivat toisiaan vastaan sen yhteisen kiintiön sisällä.
– Nyt, kun meillä on oma kiintiö, voimme itse suunnitella, milloin meidän on järkevintä kalastaa kustannustehokkaasti. Se on rauhoittanut paljon tätä hommaa.
Enää merelle ei ole ihan pakko lähteä joka säällä. Eikä se ole järkevääkään. Tärkeintä on Vehkaperän mukaan turvallisuus.
Suunnittelua helpottaa paljon se, että säätiedotusten luotettavuus on parantunut.
Aina niin ei ole ollut. Vehkaperä kertoo joutuneensa uran aikana muutaman kerran melkoisen pahaan myrskyyn.
Merta hän ei kuitenkaan ole osannut koskaan pelätä. Silti Vehkaperä ei ikinä ajattele, että hän olisi merellä herra ja meri renki.
– Tässä työssä pitää ehdottomasti säilyä kunnioitus merta kohtaan. Ihminen on aika voimaton, jos alkaa kunnolla tyrskyämään.
Lokit kirkuvat, kun Halonen monen tunnin jälkeen pysäyttää veneen ja aloittaa verkkojen nostamisen.
Kello on kolmen tietämillä iltapäivällä. Vehkaperä ajaa oman veneensä Halosen vierelle. Pienellä nosturilla he tyhjentävät saalista Vehkaperän veneessä oleviin valtaviin laatikoihin.
Välillä laatikoihin pitää lapioida lisää jäätä. Hikipisarat valuvat, kun syyspäivän aurinko helottaa.
– Hyvältä näyttää, Vehkaperä virnistelee, kun taas yksi valtava pussillinen kalaa nousee veneeseen.
Taustalla lokit odottavat omaa vuoroaan. Kimeästi kirkuen ne tappelevat jokaisesta veteen jäävästä kalasta.
Kun jalat lopulta koskevat taas laituria ja mannerta, tuntuu hetken oudolta. Keinunta pään sisällä vain jatkuu.
Vehkaperä ja Halonen tutkailevat vielä kalasaalista, joka siirtyy pian laiturin vieressä odottavaan käsittelylaitokseen. Siellä odottavat toiset tekijät.
Takana on kymmentuntinen päivä. Ihan perus, voisi kalastaja sanoa.
Huomisaamun pimeydessä he lähtevät merelle taas.