JSN:n ex-puheenjohtaja Risto Uimonen uskoo: Oikeustoimet Helsingin Sanomia vastaan epätodennäköisiä
Julkisen sanan neuvoston ex-puheenjohtaja Risto Uimonen pitää epätodennäköisenä, että Helsingin Sanomille aiheutuu oikeudellisia seuraamuksia Suomen tiedustelutoimintaa koskevien, salaiseksi luokiteltujen tietojen julkaisemisesta.
Uimonen kiinnittää huomiota siihen, että Helsingin Sanomien julkaisemat tiedot perustuvat verrattain vanhoihin, osin yli kymmenen vuotta vanhoihin dokumentteihin, joiden sisältämä tieto saattaa olla jo vanhentunutta.
Uimosen mukaan on todennäköistä, että Suomea seuraavien maiden tiedusteluorganisaatiot ovat jo entuudestaan olleet perillä Helsingin Sanomien jutussa käsitellyn Puolustusvoimien Viestikoekeskuksen toiminnasta.
– Näiden tietojen valossa on vaikea nähdä, että tästä voisi tulla oikeudellisia seuraamuksia Helsingin Sanomille. On vaikea nähdä, että mikä on se vahinko, mitä Suomen turvallisuudelle on aiheutettu. Tässähän pitäisi pystyä selkeästi osoittamaan, että valtion turvallisuudelle on aiheutettu sen kaltaista vahinkoa, josta voisi rangaistuksen säätää, Uimonen sanoi STT:lle.
– Mielestäni tässä pitäisi osoittaa tarkasti, että mikä on se vahinko mikä tästä on aiheutunut, Uimonen summaa.
Uimosen mukaan nyt esiin noussut tapaus rinnastuu vuoden 1972 Zavidovo-vuotoon. Tuolloin tiedotusvälineet julkaisivat yksityiskohtaisia tietoja presidentti Urho Kekkosen Neuvostoliiton johtajien kanssa käymistä keskusteluista, minkä vuoksi Suomessa käynnistettiin laajat selvitykset tietovuodon selvittämiseksi.
Tietojen vuotaja ei tuolloin selvinnyt, mutta 1970-luvun alussa kansanedustajana toiminut Erkki Tuomioja (sd.) kertoi vuonna 1993 muistelmakirjassaan vuotaneensa tiedot Vasabladetin toimittaja Tor Högnäsille. Tiedot julkaistiin myös ruotsalaisessa Dagens Nyheterissä sekä norjalaisessa Dagbladetissa.
– Tuolloin ei ollut kysymys Suomen valtion tiedustelua koskevien tietojen julkistamisesta vaan poliittisesti hankalien tietojen julkistamisesta, joten nämä tapaukset eivät ole suoraan verrannollisia toisiinsa. Mutta molemmissa tapauksissa tasavallan korkein johto reagoi hyvin voimakkaasti, Uimonen vertaa.
– Salaiseksi määrättyjen tietojen julkaiseminen on ollut median ikiaikainen tapa. Se on osa viranomaisen toiminnan julkista valvontaa, jota harjoitetaan kaikissa länsimaissa, Uimonen muistuttaa.
Uimonen ei usko, että Helsingin Sanomien tapauksessa edettäisiin niin pitkälle, että lehden lähdesuojaa yritettäisiin murtaa.
Lain mukaan toimittaja voidaan velvoittaa vastaamaan kysymykseen lähteestään, jos kyseessä olevasta rikoksesta saattaa seurata vähintään kuuden vuoden vankeustuomio.
Uimonen muistuttaa, että lähdesuojan murtamiseen pitää olla selvät perusteet.
– Ensin olisi näytettävä tapahtunut vahinko ja sitten todettava, että vahinko on niin suuri, että on odotettavissa niinkin rankka tuomio kuin yli kuusi vuotta vankeutta. Minun on vaikea nähdä, että mikä on tässä tapauksessa se niin suuri vahinko, Uimonen sanoo.
Täysin kritiikittömästi Uimonen ei kuitenkaan Helsingin Sanomien toimintaan tapauksessa suhtaudu.
Hän kummeksuu lehden perustelua, että salaiseksi julistettuja julkistettiin valmistella olevaan tiedustelulainsäädäntöön viitaten.
– On vaikea nähdä miten nämä kaksi asiaa liittyvät toisiinsa. Tikkakoskelta johdettava tiedustelu kohdistuu Suomen ulkopuolisiin kohteisiin eli vieraisiin valtioihin, kun taas valmisteilla olevan lainsäädännön ongelma on yksityisiin Suomen kansalaisiin kohdistuva tiedonhankinta. Mielestäni ne ovat kaksi vähän eri asiaa. En näe tätä konkreettista yhteyttä näiden välillä, Uimonen sanoo.