Ilmailu | Brittein saarten vahtikoiran suorituskyky oli hirmuinen – suomalaisässä pääsi legendaarisen kylmän sodan hävittäjän puikkoihin
Suomen ilmavoimien tulevien Lockheed F-35 -hävittäjien tyyppinimen jälkiosa ”Lightning II” (salama) ei ole tullut laajemmin käyttöön Suomessa.
Nimellä viitataan paitsi toisessa maailmansodassa kunnostautuneeseen Lockheed P-38 Lightningiin, myös kuuluisaan kylmän sodan ajan brittiläiseen torjuntahävittäjään English Electric Lightningiin.
Koneen kehitys sai vauhtia, kun Britannian ilmailuministeriö pääsi vuonna 1955 jyvälle uudesta nopeasta neuvostoliittolaisesta pommikoneesta, Tupolev Tu-22:sta, jonka odotettiin tulevan palvelukseen vuonna 1962. Konetta vastaan Britannian silloiset Gloster Javelin -torjuntahävittäjät olisivat olleet hyödyttömiä.
Britit uskoivat ensin, että ilmapuolustus pystyttäisiin paikkaamaan uuden sukupolven ohjuksin, mutta aikataulu osoittautui liian kireäksi.
Ratkaisuksi löytyi vuosia vireillä ollut hävittäjähanke, joka sai uuden suunnan ja lisää vauhtia. Uuden koneen piti ampaista kovaa ja korkealle puolustamaan Brittein saaria, ja sellainen saatiin myös aikaan.
Koneesta tuli suorastaan ylitehokas ainutlaatuisine moottoriratkaisuineen. Kaksi väkivahvaa Rolls-Royce Avon -suihkuturbiinia asennettu päällekkäin, mikä minimoi ilmanvastuksen verrattuna perinteiseen rinnakkaiseen asennukseen.
Lightningin ensimmäinen versio F.1. oli suunniteltu puolustamaan Britannian pommikonetukikohtia, jotka olivat Britannian tärkeimpiä kohteita Neuvostoliiton ydinaseille.
Torjuntatehtävässä painotettiin nousunopeutta, kiihtyvyyttä ja nopeutta kantaman sijaan. Toimintasäteeksi riitti vaatimaton noin 250 kilometriä pommikonekentistä. Koneen tekniset ratkaisut eivät jättäneet kunnolla tilaa polttoaineelle ja täydellä teholla Lightningin toiminta-aika oli vain noin 20 minuuttia.
Lightning oli kuuluisa kyvystään nousta kiitoradalta lähes pystysuoraan heti nousun jälkeen. Nousunopeus oli lähes käsittämätön 15 kilometriä minuutissa, kun se esimerkiksi MiG-21:llä oli noin 11 kilometriä per minuutti.
Lightningin tiedetään ampaisseen vaivatta noin 18 000-20 000 metrin korkeuteen, jossa sen lentämistä rajoitettiin, jotta amerikkalaisten U-2 -tiedustelukoneiden lennot eivät vaarantuisi.
Lightning-lentäjä ja pääkouluttaja Brian Carroll kertoi nousseensa Lightning F.53 -koneella jopa 26 600 metriin Saudi-Arabian yllä. Tällä korkeudella maan kaarevuus oli selvästi näkyvissä ja taivas oli melko pimeä. Vastaavia kokemuksia on kyllä myös suomalaisilla MiG-lentäjillä.
Syyskuussa 1966 Englannin sotilasilmailuasiamies Suomessa oli järjestänyt Farnborough’n ilmailunäyttelyn yhteydessä tutustumistilaisuuden Lightning-hävittäjään Suomen ilmavoimien hävittäjälentäjille.
Lentäjäksi oli kaavailtu ensin everstiluutnantti Teppo Suonperää, mutta englantilaiset katsoivat hänen kokemuksensa taistelukoneilla liian vähäiseksi. Ilmavoimien komentaja Reino Turkki määräsi tehtävään everstiluutnantti ja hävittäjä-ässä Lauri Pekurin.
Pekuri lensi koneella RAF:n Coltishallin tukikohdassa koneen kaksipaikkaisella versiolla koelennon, jolla suomalaispilotti pääsi kokeilemaan koneen yliääniominaisuuksia. MiG-21 -koneisiin tottunut Pekuri ei vaikuttunut täysin brittikoneesta.
– Kone vaikutti erinomaiselta lentää aliäänennopeudella, mutta yliäänennopeudella koneen kiihtyvyys oli heikko. Se saavutti vain Mach 1,6;n nopeuden. Koneen suuren painon ja suuren otsapinta-alan vuoksi sen kaarto-ominaisuudet yliäänennopeudella olivat heikot, koska se menetti helposti nopeuttaan, Pekuri kertoo muistelmateoksessaan Hävittäjälentäjä.
Pekurin mukaan koneen nousuarvot 16 000 metrin lakikorkeuteen olivat kuitenkin erinomaiset , joten kone sopi hyvin kohdetorjuntaan saarivaltakunnan alueella, vaikka sen toiminta-aika oli hyvinkin rajallinen.
Vaikka Suomen ilmavoimilla ei ollut tarvetta eikä aikomustakaan Lightning-koneen hankintaan, Pekuri piti koneeseen tutustumista mielenkiintoisena tilaisuutena.
– Mielestäni Lightning ei ollut suoritusarvoiltaan MiG-21:n veroinen, mutta asejärjestelmältään huomattavasti sitä tehokkaampi, Pekuri luonnehti.
Lighting-hävittäjää ei koskaan tarvittu todellisissa sotatoimissa. Brittein saarten lisäksi niillä valvottiin myös Naton itärajaa Länsi-Saksan sotilaskentillä.
Vuonna 1972 Lightning sai kuitenkin tehtäväkseen ampua alas ohjaajattoman Harrier-hävittäjän Länsi-Saksan yllä diplomaattisen selkkauksen välttämiseksi. Lentäjä oli hypännyt koneesta, joka jatkoi lentämistä kohti Itä-Saksan rajaa.
Huhtikuussa 1985 suoritetuissa harjoituksessa Pohjanmerellä yliäänimatkustajakone Concorde toimi maalina Naton hävittäjille. Haasteeseen osallistui Lightningin lisäksi uusimpia F-15 Eagle-, F-16-, Grumman F-14 Tomcat-, Dassault Mirage- ja F-104 Starfighter-hävittäjiä.
Vain 1950-luvun lopun tekniikkaan perustuva Lightning onnistui tehtävässä. Lentäjä Mike Hale suoritti onnistuneen takaa-ajotorjunnan Concorden lentäessä noin 17 400 metrin korkeudessa ja 2,2 Machin nopeudella.
Varsinkin brittiläiset ilmailuharrastajat rakastavat edelleen Lightingia sen kotimaisuuden, hurjan suorituskyvyn ja näyttävän muotoilun vuoksi.
Lightningin ikäännyttyä sen korvasi torjuntahävittäjänä kääntyväsiipinen Panavia Tornado. Tornadossa oli useita etuja Lightningiin verrattuna, kuten paljon suurempi asekuorma ja huomattavasti edistyneempi avioniikka.
Lightningit poistettiin hitaasti palveluksesta vuosien 1974 ja 1988 välillä. Päällekkäin asetetut moottorit olivat vaikeasti huollettavia, ja suuren lentotuntimäärän vuoksi huollon tarvetta alkoi olla paljon.
Viimeisen kerran Lightningit lensivät Kuninkaallisten ilmavoimien palveluksessa 30. kesäkuuta 1988.