Historiamme äänestetyimmät eduskuntavaalit käytiin 60 vuotta sitten – Maalaisliiton viimeinen voitto, vasemmiston suuri tappio
Nykyään ollaan huolestuneita vaaliväsymyksestä, kun monia vaaleja on lähekkäin. Vuonna 1962 vaalien lähekkäisyys vain lisäsi vaali-innostusta.
Urho Kekkonen oli vain muutamaa viikkoa aiemmin äänestetty toiselle kaudelle tasavallan presidenttinä.
Kuusi vuotta aiemmin Kekkonen siirtyi presidentiksi pääministerin paikalta. Vaikka Kekkosen takana olivat myöhemmin kaikki puolueet, hänen puoluesidonnaisuutensa vaikutti vielä 1962 vahvana ihmisten mielissä.
Voitto presidentinvaaleissa vaikutti myönteisesti Kekkosen vanhan puolueen Maalaisliiton eduskuntavaalimenestyksen kannalta.
Vaikkei Kekkonen presidenttinä ollutkaan Maalaisliiton jäsen, puolue oli hänen linjansa tärkein parlamentaarinen tukija. Kekkosen rooli ulkopolitiikan johdossa vain korostui vuodenvaihteen 1961–62 noottikriisin myötä.
Noottikriisissä oli kyse paitsi ulko- myös sisäpolitiikasta. Neuvostoliitto jätti Suomelle lokakuun 1961 lopulla nootin, jossa ehdotettiin Suomelle YYA-sopimuksen perusteella sotilaallisia konsultaatioita Länsi-Saksan varustautumisen vuoksi.
Epäilyksen alaista oli jo tuolloin, oliko Länsi-Saksan kysymys aito. Yhtä kaikki sisäpoliittiset vaikutukset olivat suuret. Oli selvää, että Suomessakin vaikutusvaltaista Neuvostoliittoa eivät miellyttäneet Kekkosen vastaehdokkaaksi aiotun Olavi Hongan oikeistolaiset ja oikeistososiaalidemokraattiset taustavoimat, ja niin kutsuttu Honka-liitto hajosikin.
Kekkonen neuvotteli nootin kumoon, ja sai suuren suosion presidentinvaaleissa. Kekkosen voittoa 1962 on sanottu Maalaisliiton helpoimmaksi voitoksi.
Edelleenkin tutkijoiden keskuudessa on erimielisyyttä siitä, oliko noottikriisi Neuvostoliiton juoni itselleen mieluisan Kekkosen uudelleenvalinnan turvaamiseksi.
Yhtä kaikki Kekkonen näytti nyt suomalaisten silmissä korvaamattomalta ulkopolitiikan johdossa.
Eduskuntavaalit käytiin helmikuun 3. ja 4. päivä 1962, eli tasan 60 vuotta sitten.
Maalaisliiton rooli Kekkosen ulkopolitiikan varmimpana tukijana toi puolueelle lisää uskottavuutta vaaleihin heti noottikriisin jälkimainingeissa, ja puolue saikin historiansa kolmannen kerran aseman eduskunnan suurimpana puolueena.
Tämän jälkeen Maalaisliitto ei enää koskaan saanutkaan vaalivoittoja. Puolue ei nimittäin ollut Maalaisliitto enää kuin kolmisen vuotta, sillä vuonna 1965 puolue muutti nimensä. Keskustapuolue pärjäsi vaihtelevasti seuraavat 23 vuotta, ja vuodesta 1988 alkaen puolueen nimi on ollut Suomen Keskusta.
Viimeisimmällä nimellä puolue on noussut eduskunnan suurimmaksi useammin kuin koskaan aiemmin, eli vuosina 1991, 2003, 2007 ja 2015.
Maalaisliitto perustettiin kahtena eri puolueena vuonna 1906. Suomen Maalaisväestön Liitto ja Etelä-Pohjanmaan Nuorsuomalainen Maalaisliitto nousivat eduskuntaan kansanedustuslaitoksen perustamisen yhteydessä vuonna 1907, ja vuonna 1908 ne yhdistyivät Maalaisliitoksi.
Maalaisliitto nousi suurten joukkoon ensimmäisissä itsenäisyyden ajan eduskuntavaaleissa vuonna 1919. Tuolloin puolue nosti paikkamääräänsä 16:lla ja sai 42 edustajaa.
Suurimmaksi eduskuntapuolueeksi Maalaisliitto nousi vuonna 1929. Tuolloin se sai historiansa parhaan tuloksen, 60 kansanedustajaa. Tätä lukua maalaisliitto-keskusta ei ole sittemmin ylittänyt.
Seuraavan kerran puolueesta tuli eduskunnan suurin vuonna 1948. Se sai 56 kansanedustajaa.
Vuoden 1962 vaalit ovat edelleenkin Suomen historian äänestetyimmät eduskuntavaalit. 85,1 prosenttia kansasta käytti äänioikeuttaan, eikä ennätyksen rikkominen ole sen jälkeen ollut kovinkaan lähellä. Kaikki puolueet sosiaalidemokraatteja lukuunottamatta tekivät siihenastisen historiansa äänimääräennätykset.
Maalaisliitto sai 528 409 ääntä ja 22,95 prosentin ääniosuuden. Vaalivoittaja sai uuteen eduskuntaan 53 kansanedustajaa, mikä oli viisi edustajaa enemmän kuin vuoden 1958 vaaleissa.
Äänimäärien noususta huolimatta ääniosuudet pienenivät monilla puolueilla. Maalaisliiton lisäksi voittajia olivat muut keskiryhmät sekä oikeisto. Kokoomus lisäsi paikkamääräänsä kolmella, saaden 32 kansanedustajaa. Suomen Kansanpuolue lisäsi paikkamääräänsä viidellä kolmeentoista. Vapaamielisten Liitto sai yhden edustajan. RKP taas piti vanhat 13 paikkaansa.
Vasemmistopuolueille vaalit olivat tappiolliset. Noussut äänestysprosentti oli tähän syynä, sillä vaikka vasemmiston äänimäärä kasvoi yli sadalla tuhannella, osuus kaikista annetuista äänistä pieneni merkittävästi.
Vuoden 1958 eduskuntavaaleissa kommunistien ja vasemmistososialistien Suomen Kansan Demokraattinen Liitto (SKDL) oli noussut eduskunnan suurimmaksi puolueeksi. Tämä jäi ainoaksi kerraksi puolueen historiassa. Vuonna 1962 se sai melkein 60 000 ääntä lisää tästäkin, mutta menetti kannatusosuutta yli prosenttiyksikön ja kolme edustajapaikkaa. 47 paikalla puolue oli eduskunnan toiseksi suurin.
SDP oli suurin kärsijä. Se oli vaalien ainoa äänimäärässä tappiota tehnyt puolue, vaikkakin ainoastaan reilusti alle tuhannella äänellä. Edustajia puolue menetti peräti kymmenen, saaden 38.
SDP:n tulosta söi osittain puolueesta irronnut vasemmistososiaalidemokraattinen TPSL (Työväen ja Pienviljelijäin Sosialidemokraattinen Liitto). TPSL nosti äänimääräänsä toiseksi eniten Maalaisliiton jälkeen, mutta sai vain kaksi edustajaa, menettäen yhden.
Vasemmiston yhteenlaskettu tulos oli huonoin sodan jälkeen. Vuonna 1939 valittuun eduskuntaan, niin sanottuun pitkään parlamenttiin (istui sodan takia pidemmän ajan kuin tarkoitetun toimikautensa), SDP ainoana silloisena parlamentaarisena vasemmistopuolueena oli saanut 85 edustajaa, ja 1962 kolme vasemmistopuoluetta sai 87 edustajaa.
Vasemmistolaisia edustajia oli sotien jälkeen valittu eduskuntaan yleensä hyvinkin yli 90.
1960-luku oli murrosaikaa niin politiikan, yhteiskunnan, median, kulttuurin kuin vaalikampanjoinninkin suhteen.
Vielä vuonna 1962 vaaliohjelmat kuunneltiin radiosta, mutta 1966 televisio oli tullut mukaan vaalien käyntiin sellaisella rytinällä, että puhuttiin selkeästi televisiovaaleista, ja television merkitystä arvioitiin puolelta ja toiselta.
Vuosikymmenen aikana tutkitun tiedon merkitys kasvoi. Puoluetoimistojen ote vaalikampanjoiden suunnittelusta vahvistui samalla, kun tieteellistä tietoa ihmisten äänestyskäyttäytymisestä hyödynnettiin yhä enemmän sekä tärkeimpien kohderyhmien että mahdollisten uusien äänestäjien tavoittelussa. Puolueet myös palkkasivat yhteiskunnallisen koulutuksen saaneita suunnittelijoita keskustoimistoilleen.
Maalaisliitto voitti myös korostamalla yleispuoluelinjaansa. Vaalijulisteet kuuluttivat ”Keskustasuunta luotettavin – Maalaisliitto”-julisteissaan keskustalaista ratkaisua. Se toimi.
Osittain auttoivat vaaliliitot, joita puolue solmi keskustavoimien, kuten pienen Suomen Keskustapuolueen kanssa. Kaikkiaan kahdeksassa vaalipiirissä vaaliliitosta löytyi keskusta-termi.
Vaaliliitot auttoivat juuri Maalaisliittoa. Puolue ei kuitenkaan saanut Helsingin vaalipiiristä edustajaa vieläkään, vaan sitä piti odottaa vuoteen 1977, jolloin vaaliliiton kautta varasijalta eduskuntaan nousi Kyllikki Stenros (sittemmin Kyllikki Virolainen). Suoraan vaaleilla valittiin Liisa Kulhia vuonna 1983.
Vaalikaudella muodostettiin kolme hallitusta. Maalaisliiton Ahti Karjalaisesta tuli Suomen siihen astisen historian nuorin pääministeri huhtikuussa 1962, ja puolueen puheenjohtaja Johannes Virolainen muodosti hallituksen syyskuussa 1964. Välissä istui Reino R. Lehdon virkamieshallitus.
Siinä missä Karjalainen vuonna 1923 syntyneenä oli alle nelikymppisenä historian nuorin pääministeri, hänen seuraajansa, vuosina 1898–1966 elänyt Lehto edusti toista päätä ollen Suomen viimeinen 1800-luvulla syntynyt pääministeri.
Virolaisen hallitus istui seuraavaan eduskuntakauteen asti. Virolaisen kaudella ja hänen vahvasti ajamanaan Maalaisliitto vaihtoi nimensä Keskustapuolueeksi vuonna 1965. Virolaisen hallitus oli myös viimeinen vuosikymmeniin, johon kokoomus osallistui.
Seuraavista, vuoden 1966 eduskuntavaaleista alkoi myös SDP:n 25 vuotta kestänyt aika Suomen suurimpana eduskuntapuolueena, ja vasemmisto menestyi muutenkin hyvin vuoden 1966 vaaleissa.
Lähteitä:
Hokkanen, Kari: Maalaisliitto-Keskustan historia 4, Otava 2002.
Railo et. al: Kamppailu vallasta – eduskuntavaalikampanjat 1945–2015, Docendo 2016.