Formula 1 | Birminghamin viiksekäs leijona oli F1-ratojen peloton taistelija – murtunut niska ei pysäyttänyt Nigel Mansellia

Formula 1

Moderni Formula 1 on kirurgintarkkaa insinööritiedettä. Kuljettajat ovat hiottuja urheilijoita, jotka noudattavat tarkkoja ruokavalioita, puhuvat pr-tiimien muotoilemia lauseita ja ohjaavat autoja, jotka muistuttavat pyörillä kulkevia tietokoneita.

1980-luvun puolivälissä moottoriurheilun kuninkuusluokka oli täysin toisenlainen maailma. Se oli aikaa, jolloin autojen ylikireiksi ahdetut turbomoottorit puhkuivat yli 1 000 hevosvoiman tehoja, turvarakenteet olivat alkeellisia, vaihteita siirrettiin käsin ja kuljettajalta vaadittiin valtavaa fyysistä ja henkistä kestävyyttä.

Tämän hullun ja vaarallisen aikakauden ruumiillistuma oli brittiläinen taistelija, jonka ylähuulta koristi lajin kuuluisimpiin kuuluva viiksivarustus: Nigel Ernest James Mansell.

Mansell ei ollut mikään siloteltu kultapoika, vaan työväenluokan kasvatti, joka raivasi tiensä huipulle määrätietoisuudella ja tavalla, joka sai italialaiset tifosit myöhemmin palkitsemaan hänet lisänimellä Il Leone – Leijona.

Mansell oli kuljettaja, joka saattoi tuupertua radalle työnnettyään autoaan maaliviivan yli, ajaa pahoissa palovammoissa tai karata sairaalasta niskatuki kaulassa päästäkseen takaisin rattiin.

Mansellin komea F1-ura oli katketa jo ennen kuin se ehti alkaa. Vuonna 1953 Upton-upon-Severnissä syntynyt ja Birminghamissa kasvanut Mansell osoitti varhain poikkeuksellista nopeutta kartingissa. Tie ylemmäs vaati kuitenkin rahaa.

Vuonna 1977 Mansell oli luopunut työstään ilmailuteollisuudessa ja ryhtynyt ajamaan Formula Fordia täysipäiväisesti. Mansell ja hänen puolisonsa Rosanne rahoittivat uraa tinkimällä rajusti omasta taloudestaan; myöhemmin he myivät talonsa rahoittaakseen Mansellin siirtymisen Formula 3-luokkaan.

Brands Hatchin aika-ajoissa Mansell joutui rajuun onnettomuuteen, jossa hänen niskansa murtui. Lääkärit arvioivat hänen olleen lähellä neliraajahalvausta ja kertoivat, ettei hän enää ajaisi. Mansell päätti toisin: hän kertoi hoitajille menevänsä WC:hen, mutta häipyi sairaalasta ja palasi kilpailemaan seitsemän viikon kuluttua.

Sama tahto seurasi Mansellia formula ykkösiin. Kun Lotuksen legendaarinen tallipäällikkö Colin Chapman antoi nuorelle britille näytön paikan Itävallan GP:ssä 1980, auton polttoainesäiliöstä vuotanut bensiini pääsi ohjaamoon.

Polttoaine aiheutti Mansellin pakaroihin ensimmäisen ja toisen asteen palovammoja. Mansell ei keskeyttänyt vammojen takia, vaan ajoi, kunnes moottori hajosi.

Lotuksen vuodet 1980–1984 olivat epäluotettavan tekniikan sävyttämiä. Colin Chapmanin kuoltua vuonna 1982 tallipäälliköksi noussut Peter Warr ei pitänyt Mansellia minään. Vuoden 1984 lopulla hän tokaisi kuuluisasti, ettei Mansell voittaisi Grand Prix’ta niin kauan kuin hänellä olisi ”reikä perseessään”.

Kaudeksi 1985 Mansell siirtyi Williamsille, jossa häntä vastassa oli vuoden 1982 maailmanmestari Keke Rosberg. Rosberg suhtautui aluksi epäillen uuden tallikaverin palkkaamiseen, mutta kauden mittaan hänen suhtautumisensa muuttui. Kaksikko muodosti yhden aikakauden kiinnostavimmista kuljettajapareista.

Molemmat ajoivat aggressiivisesti ja olivat tunnettuja siitä, että he hallitsivat autoa kovissa tilanteissa vaistonvaraisesti. Syksyllä 1985 Brands Hatchissa opit kantoivat hedelmää. Mansell otti uransa ensimmäisen osakilpailuvoiton Euroopan GP:ssä ja heti kaksi viikkoa myöhemmin toisen Etelä-Afrikassa.

Vuotta 1986 pidetään usein formuloiden teknisesti hurjimpana kautena. Tehot olivat karanneet käsistä, ja kärkitalleissa ajoivat aikakauden suuret nimet: Nigel Mansell, Nelson Piquet, Alain Prost ja Ayrton Senna. Hondan RA166E tuotti aika-ajoissa yli 1 000 hevosvoiman tehon.

Keke Rosberg siirtyi kaudeksi 1986 McLarenille, ja hänet korvasi Williamsilla kaksinkertainen maailmanmestari Nelson Piquet. Piquet tuli talliin kahden maailmanmestaruuden jälkeen, mutta Williamsissa hän joutui nopeasti taistelemaan asemastaan Mansellin kanssa.

Ennen kauden alkua tallipäällikkö Frank Williams joutui Ranskassa vakavaan liikenneonnettomuuteen, joka jätti hänet neliraajahalvaantuneeksi. Hänen poissaolonsa päivittäisestä toiminnasta lisäsi Williamsin sisäisiä jännitteitä.

Moottoritoimittaja Honda piti Piquet’ta käytännössä tallin ykköskuljettajana, kun taas tekninen johtaja Patrick Head pyrki pitämään kaksikon kilpailuasetelman avoimena.

Mansell vastasi radalla. Williams FW11 Honda-turbomoottoreineen oli aikansa nopeimpia autoja, ja Mansell puristi siitä kaiken irti. Hän voitti kauden aikana viisi osakilpailua, kun Piquet voitti neljä. Williams voitti yhdeksän kauden 16 kilpailusta ja vei valmistajien mestaruuden.

Kuljettajien välinen taistelu muuttui samalla henkilökohtaiseksi. Ikävästä luonteestaan tunnettu Piquet kutsui Mansellia myöhemmin ”sivistymättömäksi pölkkypääksi” ja arvosteli julkisesti myös tämän vaimoa Roseannea.

Kausi 1986 huipentui Australian Adelaideen, johon tultaessa Mansell johti sarjaa. Prost ja Piquet tarvitsivat voiton, Mansellille riitti kolmas sija.

Uransa viimeistä F1-kilpailua ajanut Rosberg karkasi aluksi johtoon. Kierroksella 63 hänen takarenkaansa petti. Mansell nousi kolmanneksi ja oli mestaruudessa kiinni, kunnes vain kierrosta myöhemmin hänen vasen takarenkaansa räjähti pääsuoralla. Hän ajoi auton turvallisesti sivuun, mutta mestaruusmahdollisuus oli menetetty.

Prost ajoi voittoon ja mestariksi. Mansell menetti tavoittelemansa kruunun 19 kierrosta ennen maalia.

Siinä missä lajilegenda Ayrton Senna tunnettiin äärimmäisen keskittyneestä ja laskelmoivasta ajamisestaan, Mansell oli ”bulldoggi” – kuljettaja, joka taisteli auton kanssa viimeiseen asti.

Miesten ensimmäinen suuri yhteenotto nähtiin huhtikuussa 1986 Jerezissä. Mansell nousi kilpailun lopussa Sennan rinnalle maalisuoralla. Senna voitti kisan vain 0,014 sekunnin erolla. Kyseessä on edelleen yksi F1-historian kuuluisimmista loppuhetkien kamppailuista.

Belgian GP:ssä 1987 kaksikko kolaroi, minkä jälkeen raivostunut Mansell marssi Lotuksen pilttuuseen. Hän tarttui Sennaa ajohaalarista ja työnsi tämän seinää vasten.

Kaksintaistelun huipentuma nähtiin kaudella 1991. Barcelonan uudella radalla Mansell ja Senna syöksyivät pääsuoraa rinnakkain yli 300 km/h nopeudella, renkaat vaarallisen lähellä toisiaan. Kumpikaan ei höllännyt, mutta Mansell onnistui jarruttamaan viimeisellä mahdollisella hetkellä ja vei tilanteessa voiton.

Silti miesten välillä vallitsi ammatillinen kunnioitus. Saman kauden Britannian GP:ssä Mansell voitti ja Sennan McLaren hyytyi viimeisellä kierroksella. Kunniakierroksellaan Mansell pysäytti Williamsinsa radan varteen ja otti verivihollisensa kyytiin auton sivuponttoonille.

Kuva Sennasta matkalla varikolle Mansellin turvakaaresta kiinni pitäen jäi historiaan yhtenä lajin tunnetuimmista reilun urheiluhengen hetkistä.

Vuosien pettymysten ja kolmen kakkossijan jälkeen Mansellin hetki koitti vuonna 1992.

Williams FW14B oli teknologinen ihme. Adrian Neweyn ja Patrick Headin kehittämä auto yhdisti edistyneen aerodynamiikan ja aktiivijousituksen, ja siitä tuli ylivoimainen. Mansellin keulaan maalattu punainen autonumero 5, ”Red 5”, nousi dominoinnin symboliksi.

Mansell aloitti kauden viidellä peräkkäisellä voitolla ja varmisti maailmanmestaruutensa jo elokuussa Unkarin GP:ssä. Hänestä tuli samalla 39-vuotiaana yksi F1-historian vanhimmista maailmanmestareista.

Kun Williams ja Mansell eivät päässeet sopuun kauden 1993 sopimuksesta ja talli palkkasi Mansellin entisen tallikaverin Alain Prostin, britti siirtyi Yhdysvaltoihin IndyCar-sarjaan. Hän teki jotain ainutlaatuista voittamalla IndyCar-mestaruuden tulokaskaudellaan 1993. Samalla hänestä tuli ensimmäinen kuljettaja, joka oli pitänyt samanaikaisesti hallussaan molempia mestaruustitteleitä.

Nigel Mansellin tilastot – 187 starttia, 31 voittoa ja 32 paalupaikkaa – kertovat vain osan tarinasta.

Viiksekäs britti edusti aikakautta, joka on kadonnut nykyaikaisesta moottoriurheilusta. Mansell oli epätäydellinen, tunteellinen ja usein vaikeaksi koettu persoona, joka saattoi valittaa lehdistölle pikkuseikoista, mutta muuttui radalla armottomaksi kilpailijaksi.

Mansellin taistelut Keke Rosbergin ja Nelson Piquet’n kanssa koulivat britistä voittajan, ja hänen sotansa Ayrton Sennan kanssa loivat moottoriurheilun legendaarisimpia hetkiä.

Niissä hetkissä Birminghamin taisteleva leijona ja hänen ikoninen hahmonsa piirtyivät pysyvästi moottoriurheilun historiaan.