Essee: "Nykypäivän ranskalaisilla on vaikeuksia ymmärtää yhteiskuntaa, jossa he elävät" – Presidentillinen arvio 70-luvulta on edelleen ajankohtainen
Filosofi Raymond Aron kiteytti klassikkoteoksessaan L´opium des intellectuels ranskalaiset kansana, joka on intohimoinen aatteiden suhteen mutta välinpitämätön instituutioita kohtaan.
Aronin mukaan ranskalaiset ovat myös politiikassa mielellään kapinallisia ja he ovat poliittisesti immuuneja järkiperäisille näkökohdille. Lopputulos filosofin mukaan oli se, että ranskalainen oli vallankumouksellinen vain puheiden tasolla, tekojen jäädessä usein säilyttäviksi.
Hieman yksinkertaistaen ranskalainen logiikka on usein ollut seuraava: vaalien alla äänestäjät vaativat muutosta, mutta kun vaalit ovat ohi ja uudistukset pannaan täytäntöön, kansa palaa kaduille vastustamaan niitä – ja usein myös poliitikkoa, jonka se oli hetkeä aiemmin valinnut johtajakseen.
Ranskan presidenttinä 1974–1981 toimineen Valery Giscard d´Estaingin kuuluisassa teoksessa Démocratie française Ranskalainen demokratia (1976) presidentti kirjoitti sen hetkisen Ranskan tilanteesta mm. seuraavasti:
– Nykypäivän ranskalaisilla on vaikeuksia ymmärtää yhteiskuntaa, jossa he elävät. Tämä hämmennys johtuu yhteiskunnan kokemien muutosten nopeudesta, näiden muutosten tuottamien tulosten ristiriitaisuudesta sekä perinteisten ideologioiden kyvyttömyydestä tarjota täysin tyydyttäviä näkökulmia.
Giscard d’Estaingin kyky huomioida muuttunut toimintaympäristö muistuttaa yllättävän paljon tämän päivän maailmaa.
Teknologinen kehitys ja tekoäly haastavat tällä hetkellä täysin ennen näkemättömällä tavalla koko ihmiskuntaa. Olosuhteet ovat tyystin tässä suhteessa erilaiset, kuin maailman muuttaneen öljykriisin aikana mutta tunnetilassa on havaittavissa samankaltaisuutta.
Giscard d’Estaingin tavoin myöskään Emmanuel Macron ei pitänyt ideologista fundamentalismia vaihtoehtona. Molemmat uskoivat, että taloudellinen tehokkuus, edistys sekä yksilön vapaudet ja velvollisuudet voidaan sovittaa yhteen.
Maailma, talous ja politiikka ovat kummallekin nollasummapelin sijaan plussasummapeliä. Toisen menestys ei tapahtunut lähtökohtaisesti toisen toimijan kustannuksella. Tämä kaikki siitäkin huolimatta, että maailmassa oli paljon vielä tunnistamattomia riskejä ja epävarmuuksia.
Kummallekin presidentille oli olennaista hyväksyä myös maailman muutos lähtökohdaksi sen sijaan, että siihen suhtauduttaisiin neliraajajarrutuksella. He halusivat kuitenkin ohjata muutosta sekä kansallisella että globaalilla tasolla, ja tässä Euroopalla sekä EU:lla oli heidän ajattelussaan keskeinen rooli.
Ristiriitoja politiikassa olisi aina, koska ne kuuluvat politiikkaan. Presidenttien ajattelussa edistyksellisen politiikan tehtävänä oli kärjistymisen sijaan selittää kansalaisille se: miksi esimerkiksi toisinaan kipeät reformit olivat kansakunnan kokonaisedun kannalta välttämättömiä.
Macronin tapauksessa keskustaliberaalinen asetelma oli ristiriitainen ja paradoksaalinen.
Kymmenvuotisen valtakautensa aikana Macronia syytettiin toistuvasti siitä, että hän ei kyennyt juurikaan selittämään reformejaan kansalaisille tavalla, joka olisi ollut ymmärrettävä.
Kuuluisa kaikkia poliitikkoja askarruttava ja yhdistävä ongelma: kuinka saada poliittinen viesti läpi äänestäjille, ei siten onnistunut.
Samalla Macron tarjosi molemmille populistisille äärilaidoille keinot haastaa sekä hänen politiikkansa että hänet henkilönä. Lopputuloksena syntyi presidentille käänteinen, lähes tragikoominen nollasummapeli – juuri sellainen asetelma, jota Macron oli pyrkinyt viimeiseen asti välttämään.
REFORMIEN HINTALAPPU
Kun edellä mainitut ilmiöt ja tapahtumat vedetään yhteen, päästään lähelle ranskalaisen sisäpolitiikan keskikentän klassista paradoksia.
Sekä Giscard d’Estaing, että Macron yrittivät kumpikin vuorollaan hallita edustamiaan poliittisia liikkeitä, jotka näyttivät ensiksi toteen vallitsevat ongelmat ja joita he yrittivät pian sen jälkeen ratkaista.
Ongelmaksi muodostui samalla se, että myös vastapuoli reagoi toistuvasti esitettyihin toimenpiteisiin vahvalla vastarinnalla ja kansaan menevillä argumenteilla.
Tästä hyvä esimerkki on Macronin tunnettu eläkeuudistus, jonka tarkoituksena oli osaltaan puuttua julkisen talouden mittavaan ja ennätykselliseen vajeeseen. Uudistuksen alkuperäistä versiota kuitenkin vesitettiin, ja nykyinenkin malli on vaarassa kaatua, jos valta vaihtuu ensi keväänä.
Myös Giscard d’Estaingin näkemys vanhojen uskomusten, opinkappaleiden ja ideologioiden todistusvoiman hiipumisesta kääntyi lopulta häntä itseään vastaan. Presidentti ei onnistunut vakuuttamaan äänestäjiä keskiluokkaan tukeutuvasta ”suuren keskustan” visiostaan, ja hänen presidenttikautensa jäi yhteen.
1980-luvun alussa poliittisen aloitteen otti vasemmisto, ja jyrkkä ideologisuus palasi vahvasti Ranskan poliittiseen todellisuuteen.
KAVIAARISOSIALISMIN NOUSU JA TUHO
Francois Mitterrandin nousu presidentiksi keväällä 1981 merkitsi keskustaliberaalille Giscard d’Estaingille vastakkaisen poliittisen vaihtoehdon voittoa.
Ranskalaisille tarjottiin liberaalin keskustan sijaan Mitterrandin ranskalaisen sosialismin populistinen unelma, joka saavutti vaalivoiton kautta myös tavoitteensa.
Siten tapahtui ilmiö, jota filosofi Alain Finkielkraut on myöhemmin kuvannut viimeisenä ideologisena taisteluna kapitalistista talousjärjestelmää vastaan. Filosofin edustama 1968:n sukupolvi kuvitteli muuttavansa maailman, mutta päätyi lopulta itse osaksi järjestelmää ja kulutusyhteiskuntaa.
Mitterrandin presidenttikauden alku oli poikkeuksellisen radikaali.
Valtio kansallisti mittavan määrän teollisuusyrityksiä, pankkeja ja vakuutusyhtiöitä. Työaikaa lyhennettiin, eläkeikää laskettiin 60 vuoteen ja julkisia menoja kasvatettiin. Talouspolitiikan seuraukset olivat kuitenkin nopeasti nähtävillä.
Vuosina 1981–1983 frangi devalvoitiin kolmesti, inflaatio pysyi korkeana, vaihtotase heikkeni ja pääomaliikkeitä sekä valuutankäyttöä rajoitettiin. Poikkeuksellisia rajoituksia asetettiin myös polttoaineiden saatavuudelle.
Keväällä 1983 Mitterrandin hallitus joutui tekemään U-käännöksen. Sosialistisen alkuohjelman sijaan Ranska valitsi talouskurin ja frangin puolustamisen. Ranskalainen sosialismi törmäsi tässä kohtaa talouden kansainvälisiin realiteetteihin.
Mitterrandin kaudella yleistyi myös pilkkanimitys gauche caviar, kaviaarivasemmisto. Sillä viitattiin vasemmistolaiseen eliittiin, jonka elämäntavan ja poliittisen retoriikan katsottiin olevan ristiriidassa keskenään. Nimitys tiivisti omalla tavallaan sen ristiriidan, joka oli Ranskan sosialistisessa kokeilussa muutenkin läsnä: vallankumouksellista retoriikkaa voitiin ylläpitää vain niin kauan kuin talouden realiteetit eivät pakottaneet siitä tinkimään.
Aronin vuosikymmeniä aiemmin kuvaama ranskalaisen politiikan paradoksi näyttäytyi näin uudessa muodossa. Vaalien alla luvattiin suuri muutos.
Vallan saatuaan uusi hallinto ryhtyi toteuttamaan sitä. Kun muutoksen taloudelliset seuraukset kävivät liian raskaiksi, myös vallankumouksellisen politiikan oli sopeuduttava todellisuuteen.
ONKO POLARISOITUNUT POLIITTINEN TODELLISUUS PYSYVÄ UUSI NORMAALI?
Giscard d’Estaingin teoksen julkaisusta on jo viisi vuosikymmentä, mutta jälleen ollaan tilanteessa, jossa talouden, teollisuuden, energiantuotannon ja yhteiskuntarakenteen muutos on jopa historiallisen suuri.
Kaiken takana jyllää nyt teknologinen ylivalta ja taistelu siitä, kuka teknologiaa ja tekoälyä viime kädessä reguloi ja hallinnoi.
Muutokset ovat substanssitasolla erilaiset, mutta kuten edellä jo todettiin: ihmisten kokemusmaailmassa on paljon samoja elementtejä.
Kun epävarmuus kasvaa, ihminen alkaa jopa alitajuisesti hakemaan yksinkertaisia vastauksia vaikeisiin kysymyksiin. Samalla syntyy otollinen maaperä populismille ja erilaisten karismaattisten johtajien esiinmarssille.
Tästä näkökulmasta katsottuna Giscard d’Estaingin ranskalainen keskustaliberalismi säilyttää kiinnostavuutensa.
Nykyisessä konfliktisten irtiottojen leimaamassa todellisuudessa keskeinen kysymys on, voidaanko muuttuvaa yhteiskuntaa hallita ilman, että politiikka pelkistyy jatkuvaksi ja polarisoituneeksi taisteluksi hyvän ja huonon välillä — vai onko juuri tästä tullut aikamme pysyvä normaali?
