Essee: Klassinen suurvaltapolitiikka teki näyttävän paluun – miten käy Euroopalle?

Ukrainan sota ja siihen liittyvät rauhanneuvottelut ovat paljastaneet Euroopan ja Euroopan unionin rajallisen vaikutusvallan kansainvälisen politiikan ydinkysymyksissä. Maanosan poliittisen uskottavuuden kannalta tilanne on kiusallinen. Eurooppa on konfliktin keskeinen osapuoli, mutta sen rooli itse ratkaisuprosessissa on jäänyt toissijaiseksi.

Vladimir Putinin Venäjän kanssa ovat neuvotelleet ennen kaikkea Yhdysvaltojen hallinnon edustajat ja presidentti Donald Trumpin lähipiiri. Tilanteen taustalla on useita syitä, mutta nykyisen geopoliittisen murroksen ymmärtämiseksi analogioita löytyy myös Euroopan lähihistoriasta.

Saksalainen kiistelty oikeustieteilijä Carl Schmitt tarkasteli maailmansotien välisen aikakauden rakenteellisia ongelmia, jotka lopulta johtivat Euroopan ajautumiseen kohti totalitarismia ja toista maailmansotaa.

Schmittin mukaan yksi aikakauden keskeisistä epäonnistumisista oli kyvyttömyys rakentaa kansainväliselle politiikalle uusi perusta eli niin sanottu nomos — uusi alueellinen, oikeudellinen ja poliittinen maailmanjärjestys.

Silloisen modernin maailman keskeinen ristiriita syntyi Schmittin mukaan idealistisista moraaliperiaatteista. Tähän liittyivät humanitaarinen ajattelu ihmisoikeuksineen ja taloudelliseen liberalismiin perustuvan universalismi.

Myös ylikansallisen päätöksenteon ja valtiosidonnaisen suvereniteetin välillä oli epäterveitä jännitteitä, joita ei koskaan saatu lopulta ratkaistua. Epäonnistunut Kansainliitto oli tästä konkreettinen esimerkki. Se jäi symboloimaan haurasta kansainvälistä järjestystä, joka ei enää kyennyt rajaamaan konflikteja samalla tavalla kuin vanha eurooppalainen valtatasapaino.

Schmittin huomion mukaan sota itsessään ei enää näyttäytynyt rajattuna poliittisena konfliktina valtioiden välillä, vaan siitä tuli moraalinen vastakkainasettelu hyvän ja pahan välillä.

Tällöin myös politiikan perusasetelma muuttui: vastapuolesta ei tullut enää pelkästään kilpailija vaan eksistentiaalinen vihollinen. Käytännössä tämä johti politiikassa polarisaatioon ja ystävät vastaan viholliset ilmiöön.

Oikeustieteilijän mukaan juuri tämä kansainvälisen politiikan perustavan ristiriidan ratkaisemattomuus teki maailmansotien välisestä ajasta poliittisesti sekavan välitilan. Eurooppaa leimasivat sisällissodat, taloudelliset kriisit, ideologiset konfliktit ja kansainvälisoikeudellinen epävarmuus.

Carl Schmitt nosti myös esiin historiallisen murroksen, jossa Eurooppa menetti asemansa maailmanpolitiikan keskuksena. Ensimmäisen maailmansodan jälkeen Eurooppa ei enää päättänyt muun maailman kohtalosta, vaan yhä useammin Euroopan kohtalosta päätettiin muualla.

Tämä asetelma näkyy myös nykyhetkessä.

Kiina, Venäjä ja osin myös Yhdysvallat ovat suhtautuneet Eurooppaan ja erityisesti Euroopan unioniin ennen kaikkea taloudellisena, ei geopoliittisena suurvaltana. Ukrainan sota on korostanut tätä ongelmaa entisestään.

Vaikka Ukraina on osa Euroopan turvallisuusjärjestystä, keskeiset strategiset ratkaisut näyttävät syntyvän ennen kaikkea Washingtonin, Pekingin ja Moskovan välisessä asetelmassa.

Geopoliittinen kilpailu yllätti Euroopan

Euroopan ongelma ei kuitenkaan ole yksin sotilaallinen tai institutionaalinen, vaan syvemmin poliittinen ja identiteettiin liittyvä.

Euroopan unionia rakennettiin vuosikymmenten ajan oletukselle, jonka mukaan taloudellinen integraatio, oikeudelliset rakenteet ja keskinäisriippuvuus vähitellen syrjäyttäisivät klassisen suurvaltapolitiikan. Euroopassa uskottiin sinällään ymmärrettävästi edistykseen, konsensukseen ja dialogin voimaan.

Lopputulos oli kuitenkin lopulta muuta kuin mitä oli ajateltu. Historia ei päättynyt, vaan geopoliittinen kilpailu palasi tavalla, johon Eurooppa ei ollut psykologisesti eikä strategisesti valmistautunut. Samalla muu maailma oli siirtynyt ja siirtymässä takaisin politiikkaan, jota määrittävät turvallisuus, energia, teknologia, sotilaallinen voima ja kansallinen etu.

Ensimmäinen strateginen ongelma Euroopalle oli Kiina. Euroopassa jätettiin vaille riittävää huomiota se, miten Kiina alkoi rakentamaan ainakin ulospäin kollektiivisen kansakunnan hengessä globaalia vaikutusvaltaansa jo Deng Xiaopingin aikakauden lopulla 1980-luvun lopulla.

Myöhemmin Putinin Venäjä pyrki muuttamaan Euroopan turvallisuusjärjestystä voimakeinoin ja aloitti jopa suoranaisen ristiretken länsimaista arvopohjaa ja arvoyhteisöä vastaan. Lopulta Euroopan transatlanttinen suhde hapertui, kun Yhdysvallat alkoi tarkastella Eurooppaa yhä enemmän omien strategisten prioriteettiensa kautta.

Tällaisessa maailmassa Euroopan unionin normatiivinen valta sekä sisämarkkinoiden ja sääntelyn kautta syntynyt vaikutusvalta eivät enää yksin riittäneet.

Mitä Eurooppa yhteisesti puolustaa?

Schmittin ajattelun epämiellyttävä ajankohtaisuus liittyy otsikossa esitettyyn kysymykseen. Hän ymmärsi jo varhain, ettei mikään poliittinen yhteisö voi pitkällä aikavälillä rakentua yksinomaan talouden, oikeuden tai universaalien moraaliperiaatteiden varaan. Poliittinen yhteisö tarvitsee myös käsityksen siitä, mitä se on valmis puolustamaan ja minkä puolesta se on valmis kantamaan vastuuta.

Kuten Turun yliopiston politiikan tutkija Ville Suuronen on kirjoittanut, Schmittin ajattelussa demokratia perustui aina jonkinlaiseen yhteiseen substanssiin — yhteisiin historiallisiin kokemuksiin, kulttuurisiin siteisiin tai käsitykseen poliittisesta yhteisyydestä. Sama ongelma koskee myös valtioliittoja: niiden jäsenillä täytyy olla riittävä kokemus yhteisestä poliittisesta kohtalosta.

Euroopan unionin paradoksi on siinä, että se onnistui kesyttämään valtapolitiikan omalla alueellaan juuri hetkellä, jolloin muu maailma palasi siihen. Tämän vuoksi Eurooppa näyttäytyy nykyisessä kansainvälisessä järjestelmässä usein enemmän geopoliittisena objektina kuin aidosti strategisena toimijana. Toiminta on parhaimmillaankin vain reaktiivista kuin että Eurooppa ja erityisesti EU näyttäisivät tietä eteenpäin.

Mikään kuvattu ei tarkoita sitä, että Euroopan tulisi omaksua Schmittin ajattelu sellaisenaan. Hänen ajattelunsa sisälsi autoritaarisia ja vaarallisia piirteitä, eikä hänen ystävät–viholliset-ajattelunsa tarjoa kestävää perustaa eurooppalaiselle kriisiytyneelle liberaalille demokratialle.

Silti hänen analyysinsä kansainvälisen politiikan luonteesta sisältää keskeisiä kysymyksiä, joita Eurooppa ei enää voi väistää. Euroopan ja EU:n pitäisi kyetä vastaamaan kysymyksiin:

Mitä Eurooppa oikeastaan puolustaa – ja miksi? Onko Euroopalla yhteinen strateginen tahto? Voiko eurooppalainen poliittinen yhteisö selviytyä maailmassa, jossa muut suurvallat ajattelevat edelleen suvereniteetin, voiman ja geopoliittisen kilpailun kautta?

Ukrainan sota on pakottanut Euroopan kohtaamaan nämä kysymykset ensimmäistä kertaa vuosikymmeniin. Samalla se on paljastanut, kuinka keskeneräinen Euroopan poliittinen identiteetti edelleen on.

Eurooppalaisille on tullut yhä selvemmäksi myös se, että unionin on uudistuttava perusteellisesti. Tämä koskee niin päätöksentekoa, instituutioiden asemaa kuin koko Euroopan unionin strategista roolia muuttuvassa maailmassa.

Pekka Väisänen on valtiotieteilijä, yhteiskuntatieteiden tohtori ja Mission Grey -killan jäsen, joka väitteli vuonna 2022 Ranskan presidentti Emmanuel Macronin poliittisesta ajattelusta.