"Kaoottista päiväkotimeininkiä" ja ylisukupolvista rasismin kokemusta
Totuus tästä kaikesta on samaan aikaan synkempi ja valoisampi kuin mielikuvat, sanoo Jecaterina Mantsinen.
Mantsinen on juuri kirjoittanut yhdessä Anne Kantolan ja Omos ”Opa” Okohin kanssa kirjan Kuin veljet – totuus Suomen katujengeistä. Aihe nousi alun perin otsikoihin kesällä 2021, kun nuorta kurditaustaista miestä puukotettiin Helsingissä Itäkeskuksessa Stoan aukiolla. Käynnistyi tapahtumasarja, jota poliisi kuvasi katujengien väliseksi koston kierteeksi. Samalla heräsi pelko äärimmäisen väkivallan kanssa kamppailevan Ruotsin tiestä.
Mantsinen, Kantola ja Okoh ovat haastatelleet pariakymmentä katujengiläiseksi luokiteltua nuorta miestä. Kirjailijoille Suomen katujengirikollisuuden yleiskuva näyttäytyy otsikoiden kauhukuvia sekavampana.
– Se ei ole järjestelmällistä toimintaa, se on kaoottista päiväkotimeininkiä. Joku on suuttunut jostain asiasta, sitä lähdetään kännipäissä selvittämään. Joku myynyt huumeita vaikkei olisi saanut, joku loukkaantuu toisen puolesta, on syviä tunteita, Kantola kuvaa.
Selväpiirteisten jengien sijaan kirjailijat törmäsivät kaveripiireihin, joissa kokoonpanot vaihtelivat.
– Tuntuu, että kellään ei ole mitään hajua, miten konfliktit ja omat tunteet pitäisi ratkaista. Väkivallalla uhkailu on ainoa keino omassa työkalupakissa, Kantola jatkaa.
Monen haastatellun elämäntarina on ollut nuoresta asti rankka: varhain koettua väkivaltaa, pitkää laitostaustaa.
Usein kotona vanhempien voimavarat ovat olleet koetuksella. On yksinhuoltajia ja runsaslapsisia perheitä.
Kertomuksissa korostuu näyttämisen halu ja lapsuusajan ylivilkkaus.
– Moni kertoo olleensa koulussa luokan äänekkäin tyyppi. Aikuiset ympärillä eivät ole osanneet ohjata sellaiseen suuntaan, jossa siitä vilkkaudesta olisi hyötyä. Seuraa kokemus, että et kelpaa sellaisena kuin olet, Kantola kertoo.
Yhtä lukuun ottamatta miehet ovat ulkomaalaistaustaisia. Monen kokemuksia leimaavat syvä ulkopuolisuuden kokemus ja rasismi. Rajuista rasismin kokemuksista ja niiden aiheuttamasta epäluulosta valkoisia suomalaisia kohtaan ovat monille kertoneet omat vanhemmat, jotka usein ovat muuttaneet Suomeen 1990-luvulla.
Eräs haastatelluista kertoo kirjassa:
– Mä löysin kaverit, jotka oli samantyylisiä ja jotka kans tuntee ulkopuolisuutta. Ku me oltiin yhdessä, ei tuntunu enää niin ulkopuoliselta.
Kirjailijat huomauttavat, että katujengi-termi itsessään on ongelmallinen. Se johtaa helposti ajattelemaan järjestäytyneempää toimintaa kuin mitä henkilökohtaisiin suhteisiin perustuvien katujengien todellisuus on. Sille ei myöskään ole Suomessa virallista ja avoimesti saatavilla olevaa määritelmää, vaikka jengiläiseksi leimautumisella on raskaita vaikutuksia muun muassa vankeusajan oloihin.
Idea kirjaan tuli Okohilta, jolle katujen rikollisuus ja osa haastateltavista olivat omakohtaisesti tuttuja. Hänen roolinsa keskittyi tiedonhankintaan. Kantola ja Mantsinen ovat oikeustoimittajia, edellinen Helsingin Sanomissa ja jälkimmäinen STT:llä. Tiedonhankinnan ohella he vastasivat kirjoittamisesta.
Mantsinen kertoo haastattelujen varrella yllättyneensä siitä, kuinka moni miehistä otti avoimesti vastuun rikoksistaan.
– Vaikka nämä miehet ovat olleet rikollisuudessa tosi pitkään ikäänsä nähden, kaikki he haluavat lopulta elää tavallista elämää.