Elämänkerta Väinö Tannerista – Lasse Lehtinen ei yksilöi lähteitään

Kirja-arvio

Tohtori, kirjailija Lasse Lehtinen on kirjoittanut 880-sivuisen kirjan SDP:n mahtimiehestä Väinö Tannerista (1881–1966).

Maanantaina julkistetussa teoksessaan ”Tanner, Itsenäisen Suomen mies” Lehtinen johdattelee kohdettaan ja tämän toimintaa osana Suomen poliittista ja muuta historiaa.

Vallankin teoksen alkupuolella tekijä kuvaa myös Väinö Tannerin perhettä, sukulaisia, tuttavia ja ystäviä taustoittaessaan tapahtumia. Erityisesti Linda-vaimon osuus ison perheen arjen vastuunkantajana tulee hyvin kuvatuksi.

Lehtisen teos on poliittinen elämäkerta.

Yllätys on, että kirjassa ei ole lainkaan lähdeviitteitä, joten kyseessä ei ole tutkimus sanan varsinaisessa merkityksessä. Tosin Lehtinen on koonnut kirjansa loppuun toistakymmentä sivua lähteitä, joita hän on käyttänyt.

Teoksen suurin ongelma on, että lukija ei tiedä, milloin Lehtisen teksti nojaa johonkin luettelon lähteistä, ja milloin kyse on Lehtisen omasta tulkinnasta.

Näin Lehtisen teokseen ei voi viitata eksaktisti muissa tulevissa tutkimuksissa, koska ei voi tietää, milloin Lehtinen kirjoittaa omiaan ja milloin nojaa lähteisiin – ja kaiken lisäksi mihin lähteisiin.

Lehtisen valinta on yllättävä sikälikin, että monet muut tietokirjailijat, esimerkiksi Panu Rajala, käyttävät laajoissa henkilöhistoriallisissa teoksissaan lähdeviitteitä, jotta pystyvät näin antamaan lähteisiin perustuvaa tietoa tutkijoiden tuleviin teoksiin.

Lehtinen ilmoittaa johdannossa: ”En käytä lähdeviitteitä ja esitän muidenkin tutkijoiden järkeviltä tuntuvat johtopäätökset viittaamatta heihin nimeltä. Tarkoitus on ollut parantaa luettavuutta, ei tehdä kirjoittajasta kaikkitietävää..” Lehtisen perustelu ontuu.

Perustelu ”parantaa luettavuutta” ontuu myös sikäli, että Lehtinen kirjoittaa sujuvasti ja kuljettaa kohdettaan hyvin läpi Suomen kohtalonvuosien.

Hän esimerkiksi päätyy arvioon, että Tanner oli 1930-luvulla yhdessä Suomen Pankin pääjohtajan Risto Rytin Suomen vaikutusvaltaisin ja kansainvälisin poliittinen toimija, mikä pitääkin paikkansa. Myös sisäpolitiikassa Tannerin vaikutusvalta oli 1930-luvulla suurimmillaan.

Tanner johti SDP:tä 1918–1926 ja 1957–1963. Suomen pääministerinä Tanner oli 1926–1927. Hän oli ministerinä useissa hallituksissa 1937–1944, muuan muassa talvisodan aikana ulkoministerinä.

Vuosina 1946–1948 Tanner oli vankilassa sotasyyllisyydestä tuomittuna, mutta palasi vielä vanhoilla päivillään politiikkaan.

Poliittisen uransa ohella Tanner oli Osuusliike Elannon toimitusjohtaja 1915–1946. Hän on Veikko Vennamon ja Paavo Väyrysen ohella ainoa poliitikko, joka on ollut ehdokkaana kolmissa presidentinvaaleissa tulematta kertaakaan valituksi.

Lehtinen tekee kirjassaan Tannerista lähes korvaamattoman ja erehtymättömän.

Kaikkea ei Tannerkaan pystynyt ennakoimaan. Loppukesästä 1939 hän valmisteli valtiovarainministerinä valtion tulo- ja menoarviota vuodelle 1940 luottavaisena siihen, että Suomi säilyy selkkausten ulkopuolella, vaikka kansainvälinen tilanne oli kiristynyt uhkaavasti.

Kun budjettia sitten syyskuussa käsiteltiin eduskunnassa, tilanne oli jo huolestuttava. Silti Tanner kirjoitti vanhalle osuuskauppaystävälleen Emil Lustigille Tsekkoslovakiaan: ”Tule Suomeen. Ei sota tänne ulotu.”

Talvisota syttyi vajaan kolmen kuukauden päästä. Tannerin puolustukseksi voi sanoa, että ei kukaan muukaan 1930-luvun jälkipuoliskon johtava poliitikko uskonut sodan mahdollisuuteen.

Lehtinen kuvaa hyvin Väinö Tannerin poliittisen toiminnan ja erilaiset jännitteet vuosikymmenten varrella. Erityisesti presidentti Urho Kekkosen ja Tannerin huonot välit nousevat sotien jälkeisessä osiossa korostetusti esille.

Kirjoittaja on filosofian tohtori ja tietokirjailija.