Arabikevään toiveikkuus suli nopeasti sotiin ja sekasortoon – myös Euroopan pitäisi katsoa peiliin, tutkija sanoo

Historia

Tunisialainen Mohamed Bouazizi meni kotikaupunkinsa hallintorakennuksen eteen, valeli itsensä polttoaineella ja sytytti tulen.  

Oli joulukuu 2010. Bouazizi paloi pahasti. Hän kamppaili elämästään sairaalassa pari viikkoa, 4. tammikuuta 2011 hän kuoli. 

Hedelmäkauppiaana työskennellyt Bouazizi oli joutunut poliisin nöyryyttämäksi. Hänen työskentelynsä oli estetty, häntä oli sakotettu ja pahoinpidelty, hänen tuotteitaan ja välineitään oli takavarikoitu. Ne olivat syy Bouazizin surulliseen tekoon. 

Tuhannet tunisialaiset samaistuivat Bouazizin kohtaamaan mielivaltaan. Maassa alkoivat mielenosoitukset, jotka levisivät nopeasti pääkaupunki Tunisiin. Kymmenen päivää Bouazizin kuoleman jälkeen Tunisian presidentti Ben Ali joutui eroamaan tehtävistään. 

Pian levottomuudet levisivät muualle arabimaailmaan: Libyaan, Egyptiin, Jemeniin, Syyriaan ja moneen muuhun. Me tunnemme nuo tapahtumat nimellä arabikevät. Sen käynnistymisestä on nyt kymmenen vuotta. 

26-vuotiaana kuollut Bouazizi ei itse koskaan saanut tietää, millaisen mullistuksen hän oli aloittanut.  

Euroopassa arabikevättä tervehdittiin aluksi positiivisesti. Euroopan parlamenttikin antoi vuosittaisen Saharov-palkintonsa viidelle arabikevään aktivistille. Edesmennyt Bouazizi oli yksi heistä.  

Syy eurooppalaisten myönteisyyteen oli se, että kaduille arabimaailmassa lähteneet ihmiset tavoittelivat Euroopalle tärkeitä ideaaleja kuten vapautta ja demokratiaa, sanoo Lähi-idän ja islamin tutkimukseen erikoistunut professori Hannu Juusola Helsingin yliopistosta. 

Ihmiset niin Tunisiassa, Egyptissa, Syyriassa kuin muuallakin olivat väsyneitä korruptioon, itsevaltaiseen järjestelmään, epätasa-arvoon, korkeaan työttömyyteen ja vapauksien rajoittamiseen.  

Mielenosoitusten aallot levisivät nopeasti maasta toiseen, koska ongelmat niissä olivat hyvin samanlaisia ja maiden väliset rajat löyhiä.

Ratkaisevaa oli nopea tiedonvälitys. Koko arabimaailman yhteinen tv-kanava Al Jazeera levitti tietoa laajalle ja innoitti entistä useampia lähtemään kaduille. 

Myös sosiaalisen median rooli oli iso. Aktivistit jakoivat auliisti tietoa Facebookissa ja Twitterissä. 

Toiveet paremmasta murskautuivat nopeasti.

Vallankumoukset ovat kuitenkin harvoin toimivia keinoja yhteiskunnan uudistamiseen. Valta vaihtui monissa arabimaissa, mutta toiveet paremmasta murskautuivat nopeasti.  

Libya ja Jemen ajautuivat sisällissotaan, kaaokseen ja valtiorakenteiden romuttumiseen. Egyptissä on nähty vastavallankumouksia, sekavuutta ja entistä tiukempaa kontrollia. Syyriasta on tullut tuhon näyttämö, jonka sisällissotaan on vetäisty mukaan koko kansainvälinen yhteisö.  

Esimerkkejä arabikevään toiveikkuuden rikkoutumisesta on useita. 

Juusolan mukaan ongelman ydin on siinä, että vallankumouksen synnyttämän valtatyhjiön täyttämisestä syntyy yleensä kisa. Kun maa kuohuu jo valmiiksi, tulee kilpailusta helposti ruma, sekasortoinen ja verinen. 

Kiihkeiden mielialojen vellotessa ääriajattelu saa helposti kannatusta. Kiihkomieliset ja islamistiset voimat ovat ottaneet ison roolin monissa arabimaissa vuoden 2011 jälkeen.

Räikein esimerkki on äärijärjestö Isis, joka on kylvänyt kauhua ympäri maailmaa. 

Juusolan mukaan oman vaikeuskertoimensa arabimaiden sisäisiin sotkuihin tuo ulkopuolisten voimien läsnäolo. Esimerkiksi Syyrian kriisiä ei enää voida ratkaista ilman, että Venäjä ja Yhdysvallat asettuvat samaan neuvottelupöytään. 

Myös Eurooppa on saanut tuntea nahoissaan arabikevään vaikutukset.

Yksi selkeimpiä esimerkkejä on pakolaisvirtojen kiihtyminen, joka ylsi huippuunsa vuoden 2015 syksyllä. Sen vaikutukset tunnettiin konkreettisesti Pohjois-Suomea myöten. 

Eurooppalaisissa kaupungeissa on myös jouduttu tottumaan toistuviin terrori-iskuihin. Suomi sai niistä osansa elokuussa 2017, kun Turun iskussa kuoli kaksi ja haavoittui kahdeksan. 

Kaikki se on osaltaan kiihdyttänyt populististen ja kansallismielisten puolueiden äänenpainoja ja kannatusta Euroopassa.  

Juusolan mukaan se alleviivaa, etteivät arabimaailman tapahtumat ole Euroopalle ja Suomelle yhdentekeviä.  

Eurooppalaisten suhtautuminen arabikevääseen ja sen jälkimaininkeihin on professorin mielestä näyttänyt kuitenkin hieman kaksinaismoralistiselta. 

Kun väkijoukot nousivat vuonna 2011 vallanpitäjiä vastaan, kannustivat eurooppalaiset mielenosoittajia jatkamaan taistelua oikeuksiensa puolesta.  

Kun arabimaiden kaaos sittemmin osui kipeästi myös Euroopan maaperälle, unohtui demokratian tukeminen nopeasti.  

Vakaus on noussut demokratiaa tärkeämmäksi eurooppalaisten puheissa. Tukea on Juusolan mukaan annettu mieluummin itsevaltaisille johtajille kuin ratkottu aidosti demokratiataistelun seurauksia. 

Selkeimpiä esimerkkejä tästä on pakolaiskriisin hoitaminen Turkin kanssa tehdyllä sopimuksella tai suhtautuminen Egyptin demokraattisesti valitun presidentin syrjäyttämiseen. 

Kaiken alkupiste Tunisia on kuitenkin yksi harvoista positiivisista tapauksista arabikevään jälkeen. Siellä demokratian voi sanoa Juusolan mukaan edes jonkin verran kehittyneen.  

Olot maassa eivät suinkaan ole vakaat. Tunisian turvallisuuskoneistolla on yhä vahva valta, epätasa-arvo on huutava, koulutettu nuoriso on vailla työtä, maassa on koettu terrori-iskuja ja tuhansia nuoria liittyi aikanaan Isisiin.  

Juusolan mukaan pieniäkin kehitysaskelia voi kuitenkin pitää merkittävinä aiempaan suhteutettuna.  

– Tunisiassa on järjestetty useita vaaleja, jotka ovat johtaneet verettömään vallansiirtymiseen.  

Maassa on myös orastavaa kansalaisyhteiskunnan kehitystä, jossa erilaiset järjestöt pystyvät ainakin jollain tavalla vaikuttamaan politiikkaan. 

Juusola haluaakin uskoa, että surullisista seurauksistaan huolimatta arabikevät kylvi myös siemeniä, jotka saattavat tuoda positiivista kehitystä myöhemmin. Kehitys vaatii aikaa. 

Arabikevät jätti kasvavaan nuorisoon kaipuun demokratiasta ja vapaudesta sekä tietoisuuden omasta poliittisesta toimijuudesta.  

Vallanpitäjien tajuntaan arabikevät iskosti tietoisuuden, ettei mikään asema ole pysyvä. Aiemmin johtajat saattoivat turvautua siihen, ettei kansa uskalla nousta vallanpitäjiä vastaan, mutta enää sellaista varmuutta ei ole. 

Mohamed Bouazizin käynnistämä muutos ei siis ole pysähtynyt. 

– Kipinä on jäänyt kytemään. Poliittisia vaatimuksia syntyy lisää ja niitä tullaan esittämään äänekkäästikin. Algerian ja Sudanin kansannousut vuonna 2019 ovat hyvä esimerkki siitä, Juusola sanoo. 

Artikkeli on julkaistu Suomenmaan kuukausilehdessä 1/2021. Lehden voit tilata täältä.