Analyysi: Sininen tulevaisuus on perikadon partaalla – Uudenmaan vaalipiirissä on vielä toivoa
Kesäkuun 13. päivänä 2017 remontin väistötiloina toimineessa eduskunnan kirjastossa odoteltiin perussuomalaisia ryhmäkokoukseen.
Ilmassa oli sähköä, sillä pääministeri Juha Sipilä (kesk.) ja valtiovarainministeri Petteri Orpo (kok.) olivat näyttäneet Jussi Halla-ahon haltuunsa ottamalle puolueelle ovea hallituksesta.
Kokouksen jo alettua sisään marssi parinkymmenen hengen totinen joukko, entinen puheenjohtaja Timo Soini mukanaan.
Paikalla olleet todistivat suomalaista poliittista historiaa. Perussuomalaiset olivat hajonneet kahtia.
Perussuomalaisista irronnut ryhmä, silloin Uusi vaihtoehto, kelpasi hallituksen enemmistön turvaajaksi.
Siniseksi tulevaisuudeksi myöhemmin ristitty puolue onkin hermostunut hallituseloon kunnolla vain kerran. Näin kävi, kun puolueen savonlinnalainen kansanedustaja Kaj Turunen loikkasi viime keväänä kokoomukseen.
Asiassa yllätetyt siniset järjestivät muutaman tunnin mittaisen hallituskriisin poikasen, jossa puolue pääsi nostamaan profiiliaan ja varoittamaan edustajiensa houkuttelusta muihin ryhmiin.
Irtiottoja siniset eivät ole harrastaneet, vaan seisseet soten ja työmarkkinoiden kiistauudistustenkin takana järkkymättä. EU-politiikassakaan ei ole tullut ongelmia, koska unioni on pahoin sekaisin eikä kykene uudistuksiin.
Sinisten ministereistä eniten harmia muille on aiheuttanut Soini, jonka luottamuksesta piti syyskuussa äänestää eduskunnassa tämän Suomen linjan vastaisten aborttikannanottojen vuoksi.
Hallituksen näkyvin sininen ministeri on ollut kuitenkin työministeri Jari Lindström, joka ei ole kaihtanut vihattujen työmarkkinauudistusten puolustamista. On enemmän kuin mielenkiintoista nähdä, millainen äänisaalis ministerin haaviin kevään eduskuntavaaleissa jää.
Sinisten eturivistä erityismaininnan ansaitsee entinen eduskunnan puhemies Maria Lohela, joka hoiti tehtävänsä tyylikkäästi ja kaikilta puolueilta kiitosta ja kunnioitusta keräten. Sinisten kannalta on menetys, että Lohela päätti lopettaa poliitikon uransa tähän vaalikauteen.
Siniset myöntävät itsekin, ettei puolueen poliittinen viesti ole tainnut mennä perille, kun kannatuskäyrä sahaa prosentin ja kahden välillä.
Maahanmuuton vastustamisesta ei ollut enää puolueen kauppatavaraksi, kun alan ydinosaaminen jäi hallituksesta ulos heitetyille Jussi Halla-ahon perussuomalaisille.
Siniset ovat etsineet kovaa maata höykyttämällä punavihreitä, demareita ja ay-liikettä. Armeijaa ja poliisia on pidetty kunniassa ja vaadittu autoilijoille verohelpotuksia ja bensankatkuista energiapolitiikkaa. Niilläkään eväillä ei omaa ekologista lokeroa ole oikein löytynyt.
Kun rahatkin jäivät puoluehajaannuksessa perussuomalaisille, toiminnan jalkeille nostaminen on tuskallista. Puolueen tilaisuudet ovat noloa nähtävää, kun kuulijoita on vain kourallinen.
Toisaalta joukkopakoa puolueen eturivistä ei ole nähty, mikä on kannatuskehitykseen nähden jossain määrin yllättävää.
Varattomalle ja kannatukseltaan heiveröiselle puolueelle ministerien ehdokkuus on ainoa keino välttää perikato kevään eduskuntavaaleissa.
Siitä, millaisen ongelman edessä siniset tulevissa eduskuntavaaleissa ovat, antaa osviittaa katsaus vaalipiirien äänikynnykseen. Puolueen suurin ja lähes ainoa toivo on Uudenmaan vaalipiiri, jossa ehdolla ovat puolustusministeri Jussi Niinistö ja eduskuntaryhmän puheenjohtaja Simon Elo.
Viime eduskuntavaaleissa Uudellamaalla tarvitsi yhden edustajan läpimenoon 13 300 ääntä eli 2,5 prosenttia vaalipiirissä annetuista äänistä.
Kun Niinistön henkilökohtainen äänisaalis oli vuonna 2015 noin 11 800 ja Elon 2 900 ääntä, ei yhden edustajan läpi saamisen pitäisi teoriassa olla mahdotonta. Nykyoloissa avuksi kaivattaisiin kuitenkin Soinin vanhoja äänestäjiä, vaikka heissäkin lienee kato käynyt.
Teoreettinen mahdollisuus paikan säilyttämiseen olisi myös Helsingissä ehdolla olevalla puheenjohtaja Sampo Terholla.
Helsingissä tarvittiin yhteen edustajanpaikkaan 13 500 ääntä eli 3,7 prosenttia vaalipiirin äänistä. Siihen 10 000 ääntä viimeksi keränneen Terhon potentiaali ei yksin riitä.
Muualla Suomessa tilanne näyttää toivottomalta, äänikynnys on yksinkertaisesti liian korkealla.
Vai uskooko joku, että vaikkapa lappilainen kansanedustaja-puoluesihteeri Matti Torvinen onnistuu keräämään melkein 11 prosenttia vaalipiirinsä äänistä ja uusimaan paikkansa?
Oulun ja Vaasan vaalipiireissä siniset yrittää pelastaa tilanteen ryhtymällä tekniseen vaaliliittoon eduskunnan ulkopuolella olevan Kansalaispuolueen kanssa.
Perussuomalaisten nostaminen SMP:n konkurssipesästä isoksi hallituspuolueeksi on temppu, josta Soini jää pysyvästi poliittiseen historiaan.
Toinen puoli asiasta on se, että urakan jäljiltä poliittiseksi perinnöksi maahan jää elinvoimainen maahanmuuttovastainen ja äärioikeistolle tuoksahteleva puolue, jolla ei ole enää yhteyttä omaan soinilaiseen menneisyyteensä, vennamolaisuudesta puhumattakaan.
Sinisen tulevaisuuden kohtalo on pitkälti Soinin oman ehdokasratkaisun varassa. Sitä, laitetaanko hänen poliittisen Terhokotinsa ovelle jo keväällä lappu, on mahdoton vielä varmuudella sanoa. Ennuste on joka tapauksessa huono.