Analyysi: Lapsena loistaneesta eurosta tuli ongelmateini

Vuodenvaihteessa 15 vuotta sitten Suomessa jätettiin jäähyväisiä vuodesta 1860 palvelleelle Suomen markalle.

Silloinen valtiovarainministeri Sauli Niinistö (kok.) osti suorassa tv-lähetyksessä kahvit Hotelli Presidentissä euroilla ja onnitteli samassa aikavyöhykkeessä ennen muita käteiseen euroon ehtinyttä Kreikkaa.

Harva taisi aavistaa, millaisiin vaikeuksiin unioni vielä euron ja siihen kelpuutetun Kreikan kanssa joutuisi. Ongelmien mahdollisuus tiedettiin kyllä, ja puhuttukin niistä oli, syvästi velkaantuneiden maiden rahaliitolle aiheuttamia uhkia myöten.

Myös markan devalvointimahdollisuuden menetyksestä kannettiin huolta. Yhteisvaluuttaan liittymisestä kansanäänestystä vaatineen keskustan puheenjohtaja Esko Aho huomautti pääministeri Paavo Lipposelle (sd.), että ilman mahdollisuutta käyttää valuuttakurssin muutosta 90-luvun alussa Suomen kansantuotteen romahdus olisi ollut kaksinkertainen.

Lipponen keskittyi syyttämään Ahoa ja keskustaa devalvaatiokortilla pelaamisesta ja mörköjen maalailusta seinille.

Historia on tältä osin ollut armollisempi Ahon kuin Lipposen argumentaatiolle.

Onko euroon liittymisestä ollut sitten Suomelle enemmän hyötyä kuin haittaa?

Yksiselitteistä vastausta ei ole, joskin Helsingin Sanomissa hiljattain aiheesta haastatelluista 29 asiantuntijasta 14 edusti haittapuoluetta ja kahdeksan hyötyjiä.

Loput eivät osanneet sanoa, ja parikin ekonomistia muistutti Maon Kiinan pääministerin Zhou Enlain arviosta Ranskan vuoden 1789 suuren vallankumouksen vaikutuksesta länsimaiden kehitykseen: ”Liian aikaista sanoa”.

Yleinen näkemys ja vahvin argumentti euroa vastaan joka tapauksessa on, että omalla kelluvalla valuutalla Suomi olisi elpynyt taantumasta nopeammin. Ekonomisteista eurokriittisimpiin kuuluva emeritusprofessori Vesa Kanniainen on katsonut vain Saksan hyötyneen eurosta.

Kanniaisen mielestä matalat korot ovat ongelmien lähde, ja johtaneet asuntomarkkinakupliin ja valtioiden velkaantumiseen. Matala inflaatiokaan ei ole hänen mielestään EKP:n rahapolitiikan ansiota vaan globalisaatiosta johtuvaa.

Omalla kelluvalla valuutalla Suomi olisi elpynyt taantumasta nopeammin.

Suomen kotikutoisista, teolliseen rakenteeseen tai työmarkkinajärjestelmään liittyvistä ongelmista ei kuitenkaan kannata syyttää euroa.

Mennyttä Nokia-Suomea euro palveli vielä ruusuisella 2000-luvun alkupuolella oikeastaan hyvin, ja kruunumaa Ruotsinkin kyydissä pysyttiin.

Euro alensi korkotasoa tuntuvasti ja sen tuoma valuuttariskien pienentyminen sujuvoitti ja tuki kauppaa.

Käänne huonompaan tapahtui, kun sekä metsäteollisuus että teknologiajätti Nokia alkoivat ajautua vaikeuksiin samalla, kun palkat olivat nousseet ja maan taloutta oli kuumennettu roimin veroalennuksin.

Nokia-huumassa jäivät ilmeisesti työmarkkinoilla tekemättä ne uudistukset, joita jäsenyys rahaliitossa olisi edellyttänyt.

Näihin ongelmiin eurosta ei ollut apua, kun koko Eurooppa suistui talouskriisiin ja taantumaan.

Suomen talouskasvu sammahti pitkiksi ajoiksi, kun rakenteelliset ongelmat paljastuivat, mutta niihin ei löydetty enää omasta pakista lääkkeitä.

Sellaiseksi kehitettiin lopulta pääministeri Juha Sipilän (kesk.) työmarkkinaosapuolilta rutistama kilpailukykysopimus. Tuloksia odotellaan lähivuosina.

Onko joitakin vuosia sitten jo melkein kaatuneesta eurosta sitten pysyväksi ratkaisuksi?

Suomi tuskin on ainakaan ensimmäisenä yhteisvaluutasta lähdössä minnekään, vaikka Paavo Väyrynen kuinka jaksaisi pitäisi kamiinaa lämpimänä.

Eroamiseen ei ole olemassa mitään tiekarttaa eikä mekanismia, eikä yhteisestä pöydästä poistumista hyvällä katsottaisi.

Eroamiseen ei ole olemassa mitään tiekarttaa eikä mekanismia.

Markkanostalgian vallatessa voi olla hyvä joskus myös muistaa, kuinka turhauttavia toistuvat devalvaatiot aikanaan olivat, kun kustannuskilpailukykyyn työmarkkinoilla syntyneitä kupruja jouduttiin oikomaan valuutan arvoa alentamalla.

Vientiteollisuudelle lääke toimi, mutta kotimaiselle kulutukselle ja tavalliselle kansalaiselle se oli katkeraa kalkkia. Nykyvelallinen saattaisi myös järkyttyä markka-aikojen korkeista ja turbulenteista koroista.

Ruotsiakaan ei kannata kadehtia liikaa, sillä länsinaapuri menestyy pikemminkin kruunusta huolimatta kuin sen ansiosta. Teollisuutensa mahdin ja monipuolisuuden ansiosta Ruotsi pelaa yhä ja vastakin eri sarjassa kuin Suomi.