Vaaran tällä puolella
Olihan se melko uskaliasta lähteä. Hyvä, että olin käynyt edes tuon vaaran tuolla puolen.
Näin pohti jokunen vuosi sitten haastattelemani posiolainen, joka muutti 1960-luvulla Ruotsiin.
Tänä keväänä tuo mies palasi mieleeni. Olen miettinyt myös muita harvaan asutun Suomen kylillä menneinä vuosikymmeninä asuneita ihmisiä. Siis meidän mummoja, pappoja, äitejä ja isiä.
Heidän elämänpiirinsä oli usein hyvin rajattu – ainakin jos mittapuuksi ottaa millenniaalin arjen. Omavaraistaloudessa kaikki tärkeä oli käden ulottuvilla. Sitä mitä ei ollut, ei tarvittu.
Sitten tulivat nopean kehityksen vuosikymmenet. Tulivat koneet, autot, lentokoneet. Tulivat televisio, internet, 3D-tulostimet. Tulivat muovi ja tavarapaljous.
Globalisaatio pienensi maapallon. Riippuvuussuhteet monimutkaistuivat. Markkinatalous tuotti pääsääntöisesti kasvavaa hyvinvointia. Maapallon väkiluku räjähti.
Samalla muutoksista tuli niin nopeita ja suuria, ettei niitä hallinnut enää kukaan.
Mullistukset ylsivät myös Suomen syrjäisille perukoille ja maaseutu autioitui. Yhä useampi halusi lähemmäs tuota kaikkea, jota kutsuttiin kehitykseksi.
On siis lähdetty, vaurastuttu ja vietetty merkkipäivät Thaimaassa.
Kunnes tänä keväänä pieni, vain millimetrin kymmenestuhannesosan kokoinen pyörylä pysäytti maailman.
Jatkuvaan liikkeeseen tottunut nykyihminen on ymmällään koronaviruksen edessä. Mitä nyt? Miten tästä eteenpäin?
Mielenkiintoisen ajatuksen tilanteesta esitti sosiaaliantropologi Thomas Hylland Eriksen Helsingin Sanomissa (26.4.). Eriksenin mielestä koronapandemia on mahdollisuus luoda jotain uutta ja tehdä elämäntavastamme kestävämmän niin ihmisille kuin maapallolle.
Vähän kuin talosi olisi palanut ja nyt mietit, rakennatko täysin samanlaisen vai vähän paremman, Eriksen kuvaa.
Ajatusta on helppo seurata. Nopean kehityksen vuosikymmeninä kaikki asiat eivät muuttuneet parempaan suuntaan.
Olemme törsänneet luonnonvaroja ja tuhonneet ilmaston. Rikkaudet jakaantuvat epätasaisesti, valtaosa maapallon ihmisistä elää kurjuudessa ja köyhyydessä.
Länsimaissa olemme vieneet hautaan myös itsemme. On liian suuria paineita, työuupumusta ja elintasosairauksia. Monen elämässä on liikaa kaikkea.
Viisaat ovat jo vuosia sitten ennakoineet globalisaation loppua, mutta parempi olisi, että kaikesta tulisi jotenkin kohtuullisempaa ja hitaampaa. Että vähemmän olisi enemmän ja parempaa.
On hieman ylevää olettaa, että Homo sapiens oppisi lajina koronakriisistä jotain. Todennäköisesti moni asia palaa pian entisiin uomiinsa, mutta toivon, että ihmiset olisivat edes omassa arjessaan alkaneet pohtia sitä, mikä elämässä on tärkeää.
Että tavara ei tuo onnea. Että joka kuukausi ei tarvitse lentää kaupunkikohteeseen.
Että hyvä elämä voi olla tässä ja nyt läheisten kanssa. Vaikka sitten sen posiolaisen vaaran tällä puolella.