Kun politiikka on kirosana
Kuka hullu haluaa poliitikoksi? Sitä varmasti moni pohtii lukiessaan Twitteriä tai seuratessaan uusimpia poliittisia skandaaleja.
Politiikan keskustelukulttuuri on kärjistynyt kärjistymistään. Se herättää suurta huolta niin Suomen demokratian kuin tulevaisuudenkin puolesta.
Suuntaus ei ole ollut ainakaan myönteinen viime aikoina. Kahtiajako on repivämpää kuin aikoihin, ja empatia tuntuu puuttuvan täysin. Muiden näkemyksiä ei kunnioiteta tai edes yritetä ymmärtää.
Tavalliselle kansalaiselle politiikka näyttäytyy repivänä riitelynä, muiden haukkumisena ja lyttäämisenä. Poliitikot saavat kasakaupalla lokaa niskaansa, tappouhkauksetkaan eivät ole mikään harvinaisuus.
Politiikkaa lähempää seuraavat tietävät, että yhteistyötä tehdään yli puoluerajojen, ja monella poliitikolla on läheisiäkin ystäviä toisista puolueista. Se puoli ei kuitenkaan näy julkisuudessa, eikä välity politiikan ulkopuolisille ihmisille.
Totuudella ei ole tavalliselle kansalaiselle väliä, jos piirtyvä kuva on toisenlainen.
Erityisen huolestuttavaa kehitys on nuorten kannalta.
Kuinka moni nuori haluaa lähteä mukaan politiikkaan, jos tietää joutuvansa kestämään asianmukaisen kritiikin ohella haukkumista, uhkailua tai jopa maalittamista?
Tilannetta ei ainakaan helpota nuorten aliarviointi, nuorten naisten tytöttely tai häirintä vaalikentillä. Tällaiset tilanteet saavat varmasti monet nuoret luopumaan urahaaveestaan politiikassa.
Politiikasta kiinnostuneita nuoria on valtavasti, mutta he suosivat ennemmin suoria vaikuttamisen tapoja – mielenosoittamista, kansalaisaloitteiden allekirjoittamista, aktivismia ja niin edelleen. Puolue on monelle kirosana.
Repivä keskustelukulttuuri on varmasti yksi iso syy tämän kehityksen taustalla, ja se on surullista. Valtavan paljon potentiaalia ja asiantuntemusta menee hukkaan vain sen vuoksi, että aikuiset ihmiset eivät osaa keskustella toisiaan kunnioittaen.
Meistä jokainen on osa ratkaisua. Yksikin kohtaaminen tai tviitti voi olla ratkaiseva käänne nuoren elämässä joko myönteiseen tai kielteiseen.
Kritisoida tietysti saa ja myös pitää, mutta kritiikin tulisi kohdistua asiaan, ei ihmiseen.
Keskustalla on hyvä tilaisuus asemoitua rajun kahtiajaon väliin. Olla nimensä mukaisesti keskellä. Kun oikeisto ja vasemmisto räyhäävät, keskusta voi esittää kritiikkiä molempiin päätyihin asiallisesti ja muita kunnioittaen.
Toisaalta keskusta ja keskustalaiset voisivat toimia täytenä ääripäänä perussuomalaisten tavalle puhua ja toimia politiikassa. Kunnioittaen jokaista ihmisenä, vaikka mielipiteet eivät kohtaa. Mustavalkoisuuden sijaan ymmärtäen, että asioissa on harmaan eri sävyjä.
Ehkä jokaiselle tvitteristille pitäisi kehittää pakollinen ja rauhoittava mielikuvaharjoitus, joka täytyy tehdä aina ennen tviitin julkaisua. Hyvä vaihtoehto on varmasti myös koiran lenkittäminen ennen somettamista presidentti Sauli Niinistön esimerkin mukaisesti.
Miten Suomen tulevaisuuden käy, jos politiikka ei löydä tekijöitä? Ei ainakaan hyvin. Ilman nuoria ei ole tulevaisuutta – myöskään keskustalla.