Rauhanrakentaja on suunnannäyttäjä

Suomessa elää sitkeästi mielikuva siitä, että meillä ei ole osaa eikä arpaa maailmalla leimuaviin levottomuuksiin ja hätään.

Jos satumme jotenkin vaikuttamaan kaukaisten maiden ihmispolojen kohtaloihin, on kyse rauhanrakentamisesta tai kehitysprojekteista.

Kansallisen myytin ravistelu on ikävää, mutta todellisuudessa kylvämme kriisipesäkkeisiin ristiriitaisesti sekä rauhaa että rautaa.

Suomen aseteollisuus on pyrkinyt EU:n ulkopuolisille apajille koko 2000-luvun ajan, ja vuonna 2015 merkittävimmäksi asevientialueeksi nousi sotien runtelema Lähi-itä.

Saudi-Arabian kanssa on hierottu kaupat kranaatinheittimistä ja Arabiemiraatteihin on laivattu Patrian panssariajoneuvoja. Perästä seuraa Sakon tarkkuuskiväärejä.

Kumpikin kauppakumppani on jo vuosia junaillut hämyisiä operaatioita niukasti palstatilaa saaneen Jemenin sisällissodan melskeessä.

Öljyrahoilla aseita hamstraavat arabidiktatuurit ovat YK:n mukaan toistuvasti syyllistyneet sairaaloihin ja kouluihin kohdistuneisiin iskuihin.

Isis-otsikoiden varjoon jääneessä Jemenin verenvuodatuksessa on menehtynyt ainakin kymmenentuhatta ihmistä ja miljoonat siviilit kärsivät joka päivä.

Kun kaikki ovat samassa veneessä, oikein kukaan ei näytä syylliseltä – koko EU:n asevienti Lähi-itään vuotaa vaarallisesti.

Suomen viipale miljardien dollarien asekakusta on ohut, mutta kaupan kasvu on ollut poikkeuksellisen kovaa, selviää SaferGlobe-tutkimusverkoston raporteista.

Jännite Suomen rauhanvälittäjäbrändin ja sotatarvikkeiden myynnin välillä on ilmeinen, vaikka vientilupien myöntämisessä käytettäisiin lakien vaatimaa tiukkaa seulaa.

Ruotsin ja Hollannin ratkaisu oli jämpti: asekauppa saudien kanssa loppuu.

Kauppojen siunaaminen kiihtyvällä tahdilla vaivaa jääräpäistä sisäistä pasifistiani.

Pysähdytäänkö asevientiä sääntelevissä puolustus- ja ulkoministeriössä asekaupan eettisten periaatteiden äärelle riittävän huolellisesti?

Aseita ja sotatarkoituksiin käytettävää kalustoa hamuavat markkinoilta lopulta kiihkeimmin juuri ne, jotka aikovat tarvikkeita myös käyttää.

Diktatuurien vastuullisuutta voi perustellusti kyseenalaistaa, sillä ne eivät juuri kunnioita edes omien kansalaistensa koskemattomuutta.

Lisäksi epävakaiden valtioiden kehitystä on vaikea ennakoida, mutta aseet ovat pitkäikäisiä.

Niiden edelleenmyyntiä tai kulkeutumista esimerkiksi terroristien käsiin ei voi valvoa aukottomasti.

Suomella ei ole luonnostaan mitään sellaisia ominaisuuksia, joiden vuoksi se voisi toimia maailmalla rauhanvälityksen suurvaltana – status vaatii tekoja.

Asevientitulojen ja työllisyyden ympärille jumittunut keskustelu vaatisi etäisyyden ottamista.

Rauha Lähi-idässä olisi Suomelle tuottoisampaa kuin sota.

Vuosikausia kestäneen tuhoamisen jälkeen siellä on huutava tarve puhtaan teknologian ratkaisuille ja kehittyneelle infrastruktuurille, joita suomalaisyrityksillä olisi tarjota.

Kyse on arvoista: rauhanrakentaja ei ole peesailija vaan suunnannäyttäjä.