Persnettoa koko vuosi
Vuoden lopussa on tapana muistella kulunutta vuotta. Tällä kertaa sen voisi jättää väliin, mutta tämä vuosi voi tuskin mennä pahemmaksikaan.
Sanoisin käyneeni ihan liian vähän konserteissa, teattereissa, leffoissa, ravintoloissa tai muussa ihmispaljoudessa silloin, kun Suomessa ei vielä ollut koronaa.
Tammikuusta olisi ehdottomasti kannattanut tehdä vuoden paras kuukausi.
Mutta ei. Silloin on perinteisesti palattu kuriin ja nuhteeseen joulukuisen juhlinnan jälkeen, ja sellaista härkäviikkoilua se oli tälläkin kertaa.
Maaliskuussa menin naistenpäivän konserttiin Helsingin Musiikkitaloon. Tuo surullisenkuuluisa viruslinko jäi viimeiseksi muistokseni ajasta ennen koronarajoituksia.
Konsertti oli mahtava. Huippukuorot ja -solistit esittivät Anna-Mari Kähärän sävellyksiä.
Bongasin yleisöstä monta julkkista. Kähärä veti juonnot humoristisella otteellaan. Hän kertoi murehtineensa, tuleeko konserttiin riittävästi väkeä. Huoli oli turha, salissa oli 1 400 ihmistä.
Keikan lopuksi Kähärä iloitsi, että persnettoa ei tule.
– Lähdetään kaikki yhdessä Teneriffalle, mä maksan, Kähärä nauratti yleisöä.
Loppu on tiedossa. Konsertista lähti useita tartuntaketjuja.
Koronan kasvoja olivat aluksi seurapiiritapahtumissa käyvät julkimot ja Alppien laskettelijat. Nythän tilanne on päinvastainen, kun virus leviää etenkin matalan tulotason lähiöissä.
Kahdeksan päivää konsertin jälkeen Suomeen julistettiin poikkeusolot. Meidät eristettiin Uudellemaalle.
Tieto rajalla vartioivista betoniporsaista alkoi heti kuristaa kurkkua, vaikka erityistä asiaa maakunnan ulkopuolelle ei ollutkaan.
Pääministerin suulla sanottiin, että nyt ei ole oikea aika mennä mökille. Meidän perhettä se ei haitannut.
Meillä ei ole mökkiä, vaikka viimeistään tämän vuoden aikana on tuntunut siltä, että kaikilla muilla on.
Kotona kuvioihin tuli holtiton saunominen. Sauna lämpeni joka ikinen ilta. Sunnuntai-iltaisin totesimme, että on aika pestä verkkarit ja hupparit alkavaa työviikkoa varten.
Kevään edetessä alkoi henkisestä koomasta virkoaminen. Luonnon heräämistä oli aikaa tuijotella koronakävelyillä.
Kuulokkeissa soivat etänä tehdyt musiikkiprojektit.
“Me rakennamme maailmaa, asuttavaa elämää. Sormet mullassa, kädet painettuina betoniin. Tuomme toivon, uskoa unelmiin”, Vaskivuoren lukion kamarikuorolaiset lauloivat suoraan sydämeeni.
Kesä vei koronan taka-alalle. Pitkään suunniteltu matkamme Espanjan Calellaan vaihtui Oulun Nallikariin, mutta se ei haitannut.
Syksyllä etätyöt vaihtuivat hybridimalliin. Lounaspaikan salaattipöytä näytti uskomattoman hyvältä.
Sitten tuli toinen aalto.
Olen onnekas, sillä terveys ja työt ovat säilyneet. Samaa eivät läheskään kaikki voi valitettavasti sanoa.
Ensi vuodelta en uskalla odottaa muuta kuin sitä, että pääsisi piikille.