En minä niin sanonut
– Älä hyvä Pekka väärentele minun puheitani, sanoi presidentti Sauli Niinistö silminnähden närkästyneenä joitain viikkoja sitten Helsingin Sanomien vaalitentissä.
Vihreiden Pekka Haavisto oli juuri kysynyt Niinistöltä, miksi tämä ei vaatinut lisäselvityksiä työttömyysturvan aktiivimallista, vaan vahvisti lain.
– Kun kysyin olisiko presidentti voinut puuttua asiaan, sanoit, että ’en viitsinyt kommentoida, olisi ollut naurettavaa’. Ajattelen suomalaisia työttömiä, joihin aktiivimalli iskee, ajattelen suomalaisia perheitä, joihin tämä vaikuttaa. Mikä siinä on naurettavaa, Haavisto tiukkasi.
Haaviston kysymys sai Niinistön tuohtumaan, vaikka vastaavanlainen retoriikka on politiikassa arkipäivää.
Poliitikkojen sanat syynätään suurennuslasin kanssa läpi ja epäonnistuneisiin sanavalintoihin ja epäselviin ilmauksiin tartutaan.
Tämä on ymmärrettävää, koska politiikassa puheilla on merkitystä. Sanoihin on joskus syytäkin tarttua.
Usein toisen sanomisia ymmärretään kuitenkin tahallisesti väärin, ja käännetään sellaiseen muotoon, joka saa poliittisen vastustajan näyttäytymään huonossa valossa.
Tällöin tavoitteena ei ole pyrkimys aitoon haastamiseen, vaan oman aseman pönkittämiseen toista mustamaalaamalla.
Politiikassa mukana olevilta odotetaan, että he hyväksyvät politiikan likaisetkin pelisäännöt ja selittävät kärsivällisesti sanomisiaan.
Aina se ei ole helppoa, eikä ihme. Muistelepa itse sellaista tilannetta, jossa olet kokenut tulleesi väärinymmärretyksi.
Tuntuu loukkaavalta, kun toinen laittaa sanoja suuhusi tai kuvaa sinut tavalla, joka ei ollenkaan vastaa sitä, millaisena itse näet itsesi.
Usein riidan molemmilla osapuolilla on peiliin katsomisen paikka. Hyvistä aikeistamme huolimatta saatamme toimia tavalla, jota on syytäkin kritisoida.
Eikä toinen voi ymmärtää minua, jos en kerro selkeästi ajatuksistani.
Toisaalta toista ihmistä ei voi ymmärtää, ellei edes vaivaudu kuuntelemaan ja yritä nähdä asioita hänen näkövinkkelistään.
Politiikot eivät välttämättä pyri aitoon vuoropuheluun, koska vastakkainasettelu ja häikäilemätön kilpailu istuvat niin tiukassa politiikan toimintatavoissa.
Ajatellaan, että oma puolue ei pärjää pelaamalla kiltisti, jos toiset kuitenkin käyttävät kyynärpäitä.
Samalla tahallisen väärinymmärtämisen kulttuuri kuitenkin rampauttaa päätöksentekokykyä ja heikentää demokratiaa.
Kansalaisten arvostus poliitikkoja kohtaan rapautuu, kun politiikka näyttää enimmäkseen likaiselta peliltä ja nokittelulta.
Poliittiset päätöksetkään eivät ole parhaita mahdollisia, kun poliitikkojen energia menee ratkaisujen etsimisen sijaan hiekkalaatikkoleikkeihin.
Tee toiselle se, mitä haluaisit itsellesi tehtävän. Tuo ajatus ei ole ollenkaan huono toimintaohje politiikassakaan.