Vihollinen keskellämme
Viime viikon tapahtumat Capitol-kukkulalla näyttävät murtaneen hyssyttelyn muureja. Tähän asti on ollut laajasti ja melko yleisesti suvaittavaa sananvapauden nimissä käyttää sosiaalista mediaa valehtelemiseen ja poliittiseen kiihottamiseen.
Kun hävinnyt Yhdysvaltojen presidentti patisti kannattajiaan kumoukseen, tai vähintäänkin demokratian horjuttamiseen, sulkeutui häneltä tiedonvälityksen kanava. Twitter lakkasi laulamasta yllyttäjän ylistystä.
En varmasti ollut ainoa todetessani, että jo oli aikakin. En varmasti ollut ainoa, joka ei yllättynyt. Enkä ole ainoa, joka miettii, mihin tämä johtaa ja miten löytyisi väyliä kunnioittaa sekä sanomisen perusoikeutta että tiedon oikeellisuutta?
Tuoreessa, eduskunnan käsittelyssä olevassa ulko- ja turvallisuuspoliittisessa selonteossa todetaan, että ”toimintaympäristön muuttuminen korostaa tarvetta informaatiopuolustuksen eli väärän tiedon oikaisemisen ja tiedon eheyden varmistamisen laaja-alaiselle kehittämiselle”.
Suomeksi tämän voisi ilmaista vaikka siten, että vihollisen pääsy keskellemme on voitava estää. Siihen informaatiopuolustus on riittävän järeä sana mutta mitä se oikeasti tarkoittaa?
Tarve vakavalle puuttumiselle on tunnistettavissa myös ajankohtaisessa korona-keskustelussa. Mielipidemittaukset kertovat ällistyttävästi, että ehkä vain 70 prosenttia suomalaisista aikoo ottaa rokotteen.
Lukema on pienempi kuin tasavallan presidentti Sauli Niinistön kannatus. Niinistökin joutuu patistelemaan ihmisiä piikille ja taistelee ulkomailta levitettyjä salaliittoteorioita vastaan.
Voiko todellakin olla niin, että Pisa-tutkimuksissa pärjäämme, mutta pelkäämme silti hallituksen istuttavan seurantasirun olkapäähämme tässä terveystapahtumassa?
Asiaa ei ehkä pitäisi politisoida mutta samat tutkimukset kertovat suurinta suosiota nauttivan puolueen kannattajien suhtautuvan kaikkien kielteisemmin rokottamiseen.
Sama puolue aktiiveineen on tunnettu hämmentävän ahkerasta ja taitavasta nettiosaamisestaan. Trollaaminen lähentelee jo taidetta – mutta nähtävästi tiedon luotettavuuden kustannuksella.
Mitä politiikka voi tehdä suojellakseen totuutta ja keskinäistä luottamusta?
Kaksi asiaa ovat keskeisiä. Ensiksiksi: itseään korjaava, luotettava ja faktapohjainen journalismi on ohentunut uuden median puristuksessa.
Perinteinen lehtimaailma on mennyt läpi mankelin, jossa jäljellä ovat monista medioista vain luurangot.
Esimerkiksi voi ottaa muutama vuosi sitten perustetun maakuntalehtien Lännen Median. Sen yhteistoimitus jää nyt vain viiden hengen suuruiseksi Aamulehden ja Satakunnan Kansan liittyessä Hesarin talliin.
Tätä resurssia eivät köyhtyneet maakuntaplarit enää pysty omin voimin korvaamaan. Eivät siitäkään huolimatta, että ne ovat virittäneet nettilehtensä hyvään iskuun ja sitä kautta lisänneet lukijoitaan.
Yleisradio on saanut oman veropohjaisen erityisrahoituksensa ja perinteiselle STT:llekin on ohjattu verovaroja.
Olisiko aika pohtia, miten koko media-alaa tuetaan parhaiten sekä pysymään hengissä että vaalimaan laatua ja monipuolisuutta.
Tehtävä ei ole helppo eikä halpa mutta totuuden suhteen ei voi olla tyhjiötä, joka täytetään valheilla. Informaatiopuolustus maksaa siinä, missä modernit hävittäjätkin.
Toiseksi: olisi löydettävä toimivia keinoja rajoittaa netin väärinkäyttöä. Tässä liikutaan sanomisen vapauteen liittyvien perusoikeuksien ytimessä. Kiinan tai Unkarin tie ei voi olla suomalaisen yhteiskunnan tapa toimia mutta ei se voi olla Trumpinkaan malli.
On selvää, että nettiin suollettua materiaalia moderoimalla ei sisältöä siistitä. Materiaalia on niin valtavan paljon, että sen kontrolloiminen on mahdotonta jopa tekoälylle.
Ratkaisujen on myös tultava kansainvälisiltä suuryhtiöiltä, jotka masiinaa pyörittävät, ainakin enimmäkseen. Nyt ne ovat sulkeneet hörhöjen tilejä ja kontrolloivat aihealueita.
Polku on avattu mutta luottamuksen moottoritieksi siitä ei vielä ole. Vielä on vaikutettava ainakin algoritmeihin ja sairaan sisällön rajoittamiseen.
Perinteinen tapa on edelleen edistää sivistystä ja opettaa ihmisyyttä. Joidenkin mielestä se on vain tylsää alkiolaisuutta mutta silti koeteltua yhdessä elämisen peruskauraa. Kouluilla ja opettajilla on keskeinen tehtävä: voisiko heitä palkita juuri tästä työstä paremmin?
Ja entäpä yliopistot: miksi ne ja niiden tutkijat ovat usein kovin passiivisia osallistumaan keskusteluun ja torjumaan pölhöimpiä väitteitä. Kuinka tiede saataisiin vieläkin paremmin puolustamaan totuutta?
Keskustalla on nyt pitkästä aikaa ministeri opetusministeriössä. Ehkä voisimme tehdä tässäkin radikaalista alkiolaista uudistamispolitiikkaa, sillä tarvetta sille totisesti olisi.