Taivaalta putoavia kaupunkeja
Toukokuun lopun uutispommi oli, että metsien kyky sitoa eli niellä ilmakehästä hiiltä oli pienentynyt.
Julkisuudessa keskeiseksi syyksi nostettiin lisääntyneet hakkuut. Vähemmälle huomiolle jäi metsien heikentynyt kasvu.
Kun vielä jokunen vuosi sitten vuosikasvuksi arvioitiin noin 108 miljoonaa kuutiometriä, osoittivat Luken laskelmat enää 103 miljoonan tasoa.
Aiemmat ennusteet näköpiirissä siintäneestä jopa 120 miljoonan kuution vuosikasvusta on vuoden mittaan hiljaisesti haudattu. Teollisuuden investointisuunnitelmiin tieteen poiminnat eivät ole ainakaan vielä vaikuttaneet.
Karu uutinen pehmeni kuitenkin viikko sitten, jolloin tarkistuslaskelmat puolittivat odottamattomat tulokset.
Jännän äärellä on tästä huolimatta koko suomalainen ilmastopolitiikkaa. Päästöjen tasapainotus ja sen maksupostit on rakennettu suomalaisen maaseudun varaan. Mitä enemmän suomalainen metsä ja maaperä nielevät, sitä vähemmän autoilija, pirtin lämmittäjä ja ruokailija maksaa matkastaan kohti vihreän siirtymän tasapainoa.
Luen itseni mieluusti ja väkevästi niiden joukkoon, jotka eivät vitkastele välttämätöntä siirtymistä uusiutuvien luonnonvarojen yhteiskuntaan.
Näen uudessa maailmassa myös sellaista työnjakoa, jossa hajautettu yhteiskunta ja biotalouden osaaminen alentavat aluepolitiikan kuiluja. Ihan suomeksi sanottuna, muutos tuo työtä ja leipää maaseudulle.
Muutos myös kytkee yhteiskunnan omavaraisuuden tavoitteluun ja irti Venäjä-vetoisesta, kestämättömästä öljytaloudesta.
Nielupolitiikassa kysymys ei ole pelkästään välttämättömästä siirtymästä. Kysymys on myös rahasta ja maankäyttöön liittyvästä vallasta.
Narun toista päätä vetelevät suomalaiset suurkaupungit, toisessa päässä roikkuvat ahneiksi riistokapitalisteiksi leimatut metsänomistajat.
Ajankuva on tällainen. Suurkaupungit tavoittelevat taloudellista kasvua lisäämällä väestöään.
Metropolinarratiivia on syötetty suomalaisille toistakymmentä vuotta ja harva kyseenalaistaa tiiviin elämän talousonnelat. Jotta väkimäärää voi kasvattaa, tarvitaan yliopistoja, luovia aloja ja uusia asuntoja.
Rakentamisen edellytyksenä on maankäyttö, jolle ei aseteta suuria kaavoituksellisia rajoitteita.
Luontoon liittyvä kiistaksi noussut ennallistaminen on eri asia kuin nielupolitiikka, mutta niiden kohde on pitkälti sama: suomalainen talousmetsä.
Kasvutavoitteen vuoksi kaupungit ja niiden rakentamishistoria on sivuutettu päästöpolitiikasta.
Isossa kuvassa isot kaupungit ovat ikään kuin pudotettu taivaalta, valmiiksi annettuina kulutuksen ja päästöjen keskuksina. Niiden ei tarvitse hakea päästörajoitteitaan rajojensa sisältä, koska on olemassa niille helpompikin tapa. Ne voivat tarkastella rajojensa ulkopuolella suomalaisissa metsissä ja pelloilla tapahtuvaa hiilensidontaa kuin omaansa.
Hyöty kaupunkiin, kulut ja vastuu maaseudulle.
Vielä 2014 suurimmat kaupungit ohjasivat maankäyttöään muun muassa näin:
”Yhdyskuntarakenteen suunnittelulla voidaan vaikuttaa hiilinielujen säilymiseen ja lisäämiseen. Eri kaavatasoilla tapahtuva maankäytön suunnittelu on tärkein prosessi, johon hiilinielujen ylläpitäminen tulisi kytkeä… Kaupunki tai kunta voi maankäytön suunnittelulla vaikuttaa sen rajojen sisällä sijaitsevien alueiden käyttötarkoituksiin ja rakentamisen toteutukseen.”
Tässä ohjeistuksessa kaupunkien nielupolitiikkaa verrattiin asukkaiden käytössä olevien autojen määrään.
Luontoon liittyvä kiistaksi noussut ennallistaminen on eri asia kuin nielupolitiikka, mutta niiden kohde on pitkälti sama: suomalainen talousmetsä.
EU:n asetusesityksen mukaan juuri suomalaisten suurimpien kaupunkien tulisi lisätä viherpinta-alaansa vuosittain kansallisen mutta EU:ssa hyväksytettävän suunnitelman perusteella.
Kuntaliitto kiinnitti kriittisessä lausunnossaan huomionsa siihen, että ”asetus vaikeuttaisi ilmastotavoitteita tukevan eheän yhteiskuntarakenteen edellytyksiä”.
Kysymys ei ole vain retoriikasta vaan suurista rahoista. Kun kasvavat kaupungit haluavat tukeutua tiiviiseen rakentamiseen, olisi kohtuullista, että ne ilmastopäästöjään tasapainottaakseen maksaisivat hiilen sitojille reilun korvauksen.
Nyt maaseudulle on varattu vain luovuttajan osa: ensin sen kouluttama, osaava työväki – sitten metsien tuotto ja lopulta sidottu hiilikin.
Keskustan soisi nostavan katseensa luonnonsuojelulain pienistä yksityiskohdista suomalaisten tiivistämisen hulluihin vuosiin. Kuka muu muka katsoisi kokonaisuutta tästä näkökulmasta ja tekisi oikeita asioita?