Sähkö-Suomi on kallis utopia
Sitra on Suomen virallinen ajatushautomo. Poliitikot ovat uskoneet sille tehtäväksi ajatella, kuinka fossiilisesta öljytaloudesta luovutaan ilmastonmuutoksen pakottamana.
Kun vetelee vähän mutkia suoraksi voi todeta, että Sitra haluaa sähköistää Suomen. Ensin teollisuuden, sitten liikenteen ja lämmityksen, lopulta ruokajärjestelmänkin. Hyvästi öljy-Suomi – tervetuloa sähkö-Suomi.
Tämä on perusjuonne, jonka Sitra on tartuttanut kaikkiin puolueisiin. Vakavimmin sähköpöhötykseen on sairastunut Vihreä puolue mutta pandemian oireita on meillä Keskustassakin. Tesla talliin, piuha pannuhuoneeseen ja polkupyörään lisää verkkovoimaa. Ja hei: kohta voi sen pihvinkin kasvattaa olohuoneessa!
Energiatalouden muutos on menossa ja sen mittaluokkaa tai vauhtia on vaikea tajuta. Palikoita asetellaan oikeasti uuteen asentoon, joka vaikuttaa monen seuraavankin sukupolven elämään.
Tässä kohtaa ei pitäisi tehdä samanlaisia virheitä, mitä vahtisokeus tuotti fossiilitalouden läpimurrossa. Näyttää siltä, että olemme siirtymässä vain riippuvuudesta toiseen.
Keskustan johdolla Suomi on määrätietoisesti vahvistanut energiaomavaraisuuttaan rakentamalla biotalouteen perustuvaa järjestelmää. Monet kettuilut olemme kestäneet risupaketeista ja sekoitevelvoitteista mutta niin vain olemme hilanneet itsemme Euroopan kärkimaiden joukkoon.
Kriitikot sanovat nyt, että tämä tie ei voi enää jatkua. Biomassaa ei ole enää saatavilla ilman, että uhraamme ruoantuotannon tai metsäteollisuuden raaka-ainetta. Metsän käyttökin alkaa olla biologisen kestävyytensä rajoilla.
Paljon on silti kesken. Biokaasun käyttö ja tuotanto ei ole kasvanut toivotulla tavalla. Mahdollisuudet sen moninkertaistamiseen ovat käyttämättä.
Erityisesti liikenne huutaa tällä hetkellä ekologista ja halpaa polttoainetta, joka kelpaa nykyautollekin. Geoterminen energia on tulollaan eikä energiatehokkuus – säätäminen ja säästäminen – ole vielä tapissa. Pystymme parempaan. Takataskussa on turvekin mutta ei puhuta siitä. Ei ainakaan ennen, kuin hiilen teknologinen talteenotto on kannattavaa arkea.
Sähköistyksessä mättää kaksi suurta kysymystä. Kuinka tuotetaan kestävällä tavalla ja kuinka varastoidaan kestävällä tavalla? Melkein yhtä suuri kysymys on, kuinka sähköä siirretään kestävällä tavalla?
Tuulivoima on erinomainen tapa tuottaa sähköä ja osuu samalla keskustalaisen hajautetun politiikan ytimeen. Samaan sarjaan yltävät aurinkovoima ja aaltovoima. Tuulienergian rinnalle ne eivät pääse. Varastointi on suuri eettinen ongelma.
Jo nyt akkumineraalien kysyntä on hurjaa ja kaivosteollisuus villiä. Toki Suomi akkujen suurvaltana kestää vertailun mutta kestääkö koko ala? Siirtohinnoittelussa kuluttajat jo nauttivat monopolihinnoista ja maanomistajat kärsivät siirtolinjojen lunastuksissa. Eipä luontokaan näitä massiivisista, raivatuista linjoista erityisesti kiitä.
Monet katsovat, että ydinvoimahan se sitten olisi näppärä ratkaisu. Jotta paketti olisi kaunis, puhutaan nyt muodikkaasti ”pienydinvoimasta”. Mielikuva on, että siellä se miilu hirnuu takapihalla siinä missä kompostorikin.
Ydinvoiman riskit ovat kuitenkin käytännössä samat, on kokoluokka iso tai pieni. Jäte- ja polttoaineongelmaa ei ole vielä ratkaistu kunnolla. Ehkä pelottavin skenaario on ydinpolttoaineen päätyminen terroristien haltuun. Se ei ole puhdasta scifiä.
Keskustan Luonto -ohjelmaa tehdessämme päädyimme korostamaan pitkää keskustalaista linjaa uusiutuvien luonnonvarojen Suomesta. Meillä hajautettu biotalous kulkee sähköisen utopian edellä. Sähkön osuus tulee varmuudella kasvamaan mutta tavoitellussa aikataulussa edessä olisi kallis katastrofi.
Tunnustamme myös ydinvoiman osaksi suomalaista energiaratkaisua mutta emme ole innostuneita lisäämään sen nykyisinkin jo korkeaa osuutta.
Keskustan vihreä linja on pitkä mutta johdonmukainen. Hyppy sähkö-Suomeen ei meidän tiekarttaamme sellaisenaan istu.