Tunne itsesi ja menesty
Olin kesän alussa Tampereella keskustan puoluekokouksessa. Vierailu oli taas kerran mukava ja antoisa: puoluekokoukset ovat ihmisen parasta aikaa, vai miten se meneekään.
Matkalta mukaan tarttui yhtä, jos toistakin, muun muassa Janne K. Mäkisen ja Arttu Laaksosen kirjoittama kirja ”Tuntematon keskustalainen”.
Luin kirjan heti tuoreeltaan. Jo ennen puoliväliin pääsyä havaitsin, että kirjalleen antamasta nimestä huolimatta tarkkasilmäiset nuoret miehet kyllä tuntevat kohteensa, Suomen Keskustan ja keskustalaiset.
Puolue ja sen arkinen riento ovat vuosikymmenten varrella tulleet minullekin tutuksi jo työni puolesta ja muutenkin, joten kirjan sisältöön tuli kursorisesti palattua uudelleen pitkin kesää.
Mäkinen ja Laaksonen käyvät läpi lukemattomia keskustaan ja keskustalaisuuteen liitettyjä määrittelyjä: oikeudenmukaisuus, heikommasta huolehtiminen, maltillisuus, kohtuullisuus, yritteliäisyys, sivistys, köyhän asia ja niin edelleen. Tuttuja asioita kaikille keskustalaisille.
Pysähdyin määrittelyjen äärellä useita kertoja pohtimaan, vastaavatko ne edelleen 2020-luvulla kuvaa keskustasta.
Tunnistaako puolue globaalissa maailmassa heikompiosaiset ja köyhät, joiden asiaa ei saisi unohtaa? Voiko nykykeskustaa pitää maltillisena ja sovittelevana, tai edes sivistystä ja ihmisen henkistä kasvua korostavana?
En osaa vastata, mutta se on pakko todeta, että aika ajoin minun on vaikea tunnistaa keskustaa samaksi puolueeksi, joka minua 1970-luvun loppupuolella viehätti.
Keskusta ei enää puhuttele samalla tavalla minua kuin ennen, maalta kaupunkiin opintojen perässä lähtenyttä palkansaajaa. Mutta onko vika minussa vai puolueessa?
Poimin kirjasta pari hyvää huomiota, joita voi myös pitää peiteltyinä neuvoina puolueelle.
Keskustalle paikallisuus, juuret ja aluepolitiikka ovat aina olleet tärkeitä, osa puolueen ja sen kannattajien identiteettiä. Hyvä niin, ei vähäväkisistä syrjäseuduista ja sen ihmisistä kukaan muukaan ääntä pidä, mutta onko se taistelua tyylimyllyjä vastaan?
Poimin kirjasta pari hyvää huomiota, joita voi myös pitää peiteltyinä neuvoina puolueelle.
Globaalissa maailmassa Suomen sisäiseen kehitykseen on pakko suhtautua uudella tavalla. Vanhaan ei saa takertua: ”Politiikassa ei saa rakastua rakenteisiin, mutta se on keskustalle kuitenkin aika tyypillistä.”
Maaseutua ja kaupunkia ei pidä asettaa vastakkain, mutta miten paikallisuudesta, yhteisöllisyydestä ja juurevuudesta syntyy poliittisia ohjelmia ja tavoitteita, jotka sopivat keskustan pirtaan ja puhuttelevat myös kaupunkilaisia?
Politiikassa historian menestys ei elätä, voimaa ei voi ammentaa sieltä, missä sitä ei ole.
Toistaiseksi sellaisten löytymisestä ei näy merkkiäkään, pikemminkin päinvastoin.
Vaikeina aikoina keskusta kääntyy herkästi sisäänpäin ja tarttuu tuttuun ja turvalliseen, vai pitäisikö sanoa vanhaan ja ummehtuneeseen? Joskus tuntuu, että puolue on nostanut kädet pystyyn, luovuttanut kaupungit suosiolla muille puolueille ja perääntynyt rintamaille.
Puolueen kannatusta ajatellen se on virhe. Politiikassa historian menestys ei elätä, voimaa ei voi ammentaa sieltä, missä sitä ei ole. Ensitöikseen keskustan on tunnistettava ne ihmiset, joita se yrittää 2020-luvun Suomessa puhutella ja tavoitella.
Kirjan lopussa kirjoittajat toteavat keskustalla olevan suuren puolueen ego, mutta keskisuuren puolueen kannatus. Puolueen elämänmenossa ideologia on saanut väistyä valtapyrkimysten edessä, mikä on johtanut omaleimaisen linjan hämärtymiseen.
Vaikea olla eri mieltä. Keskustalaisista on ehkä tullut suurelle yleisölle tuntemattomia, mutta niin on tullut puolueestakin. Keskustasta on tullut ajan ja hallitusvallan myötä hähmäinen, vaikeasti äänestävissä oleva valta- ja asiainhoitajapuolue vailla tunnetta ja kunnon kosketuspintaa.
Olen Mäkisen ja Laaksosen kanssa samaa mieltä siitä, että keskustan peli ei kuitenkaan ole menetetty.
Tulevaisuus tarjoaa politiikalle kosolti haasteita, joihin jo puolueen aateperintö ja identiteetti vaativat vastamaan.