Suomessa riehuu kuolemaa kylvävä katujengi, jota jotkut jopa puolustavat
Vaarallinen katujengi valvoo päivät ja yöt, pitää ympäri maata varpaillaan ihmisiä, jotka haluaisivat elää tässä maassa pelkäämättä henkensä edestä.
Tekijät tiedetään jopa nimeltä, mutta paikallisyhteisöissä katsotaan pois. Heidän tekemisiään silotellaan ja hyssytellään, jopa puolustetaan.
Suomen suurin katujengi häiriköi toisten yöunta ja aiheuttaa hengenvaaraa meluamalla ja kaahaamalla mopoilla ja autoilla. Kumi palaa, lyhtypylväät katkeavat ja väliin kannetaan tienvarteen kasa hautakynttilöitä. Sankarivainajaa muistellaan kauniisti, kuin sivullisena, jolle nyt vain kävi näin. Sen jälkeen mekastus jatkuu ennallaan.
Siinä missä liikenneturvallisuus on pitkään parantunut, pelkästään tällä vuosikymmenellä on tapahtunut kymmeniä traagisia ja turhia nuorten kaahauskuolemia tai vammautumisia. Se on valtavasti enemmän kuin ne marginaaliset katujengit, joista nyt ollaan huolissaan.
Liikenteen katujengi kylvää kuolemaa, mutta siitä ei synny vakavia A-studion keskusteluja, ei eduskuntatoimia, eikä jengeistä yleensä niin mielellään paasaava äärioikeisto lotkauta korvaansa.
Näyttääkin siltä, että meillä on kaahailuhegemonia, jossa öykkäröintiä siirretään sukupolvien ketjussa eteenpäin.
Aiheesta on ylipäätään uhkarohkeaa sanoa mitään. Somen kaupunginosa- ja kyläryhmät pursuavat kesäisin keskustelunyrityksiä mopometelistä ja autokaahareiden aiheuttamasta hengenvaarasta. Järjestään näihin keskusteluihin hyökkää äänekäs joukko, joka alkaa vähätellä asiaa ja ilkeillä niitä, jotka julkeavat vaatia, että yöllä pitäisi voida nukkua, tai kulkea liikenteessä pelkäämättä henkensä edestä.
Vähättelyssä toistuvat samat hokemat. Kuuluu nuoruuteen kokeilla rajoja. Ei ole järjestetty muutakaan toimintaa. Hankkikaa korvatulpat, tai muuttakaa syrjemmälle. Nämä olivat aidosti lausuttuja argumentteja viime viikkoina vastaan tulleissa keskusteluissa.
Ilkkujat eivät ole teinejä, vaan ainakin teknisesti aikuisia ihmisiä, usein lasten vanhempia. Näyttääkin siltä, että meillä on kaahailuhegemonia, jossa öykkäröintiä siirretään sukupolvien ketjussa eteenpäin.
Toiminnallaan mopo- ja autopatriarkka ajaa asuinalueille korpilakia, jossa lapsen tasolle jääneet päättävät säännöt. Annetaan myös ymmärtää, että häiriköinti on ihan normaalia ja sitä tekevät kaikki, vaikka suurin osa moponuorista ajaa asiallisesti, suurimmalla osalla ei edes ole mopoa.
On käsittämätöntä, että aikuiset omilla nimillään käytännössä puolustavat meluterroria ja hullua riskinottoa, kun heidän tehtävänsä olisi kasvattaa tähän maailmaan vastuuntuntoisia ihmisiä. Silotellessaan liikennehäiriköintiä he eivät myöskään näytä ymmärtävän, että ovat osa ilmiötä ja osasyyllisiä siihen, että tien varsilla lepattavat säännöllisesti hautakynttilöiden liekit.
Liikenteessä kaahaaminen on äärimmilleen sukupuolittunut ilmiö. Lähes kaikki kuolonkolarit ovat miespuolisten kuskien ajamia ja lähes kaikki häiriötä tuottavasti ajavat mopoilijat ovat poikia.
Se ei sytytä meissä mitään lamppua, ei kysymystä, tehdäänkö jotain väärin, kun yhden ja saman sukupuolen edustajia sukupolvesta toiseen jää massoittain kehityksestä jälkeen.
Niin, saako sanoa, että kehityksestä jälkeen? Vai minkä ikäisen kehitystasolla on kaahaaminen, keuliminen ja kuminpoltto? Kolme-, viisi- vai seitsemänvuotiaan?
Kun seuraavan kerran sanotaan ”pojat on poikia”, kannattaisiko pohtia, miten surullinen tämä lausahdus on. Se on tiivistelmä siitä, että poikia ei kannusteta lukemaan eikä sivistymään, vaan vangitaan heidät ikiajoiksi hiekkalaatikolle. Sitten ihmetellään, kun naisten ja miesten arvot eriytyvät, eivätkä kaikki enää halua pariutua vastuuttomien aikuisvauvojen kanssa.
Lapsellisen poikaroolin ylläpito ja liikenneterrorin puolustaminen on valtava karhunpalvelus pojille itselleen, ja osalle myös ennenaikainen elämän päätös, jos kaahailuissa sattuu käymään huono tuuri. Tuuristahan siinä siis on suomalaisen kohtalonuskon mukaan kysymys. Pakko kaahata ja keulia, kuuluu normaaliin elämään, eikä mahda mitään?