Poliitikkojen moittijat saisivat huomata, että kansanvallan vaihtoehto on Lukashenka ja hänen otteensa

Pääkirjoitus

Valko-Venäjän vallanpitäjät ovat hämmästyttäneet taas maailmaa suvaitsemattomilla ja väkivaltaisilla otteillaan. Toisinajattelijoiden vaino ulottuu yhä selvemmin myös ulkomaille.

Ensin olympiaurheilija yritettiin kyyditä vastentahtoisesti kotimaahan rangaistuksen pelko niskassaan. Syynä oli, että urheilija oli moittinut somepäivityksessään maansa olympialaista urheilujohtoa määräilevästä käytöksestä.

Hurjempi epäilys tuli Ukrainasta, missä Valko-Venäjän oppositiota tukenut maanpakolainen löydettiin kuolleena aamulenkkinsä varrelta. Poliisi tutkii asiaa murhana.

Liettuan rajalla on puolestaan eletty erikoisia viikkoja, kun Aasian maiden pakolaisia on yhtäkkiä ryhdytty kuljettamaan Valko-Venäjän kautta kohti Liettuaa.

Ja hyvässä muistissa on, kun Valko-Venäjä pakotti valheen turvin matkustajakoneen laskeutumaan alueelleen ja pidätti koneessa olleen toisinajattelijan.

TÄLLAISIIN toimiin pitää tietenkin reagoida, niin kuin on tehtykin. Pakotteita ja matkustusrajoituksia määrätään, ja Valko-Venäjä luisuu yhä syvemmälle hylkyvaltioiden joukkoon.

Mutta Aleksandr Lukashenka tekee tempuillaan myös palveluksen.

Hän ja hänen valtakoneistonsa osoittavat kouriintuntuvasti, että kansanvalta ja sen poliitikot ovat sittenkin tuhannesti parempi vaihtoehto.

Diktatuuri sulkee suut. Se rajoittaa mielensä mukaan kansalaisoikeuksia, vainoaa oppositiota ja käyttää henkistä ja ruumiillista väkivaltaa omia kansalaisia kohtaan.

Demokratiassa sana on vapaa. Päättäjistäkin voidaan puhua ankarasti. He voivat saada likasangollisen niskaansa, epäoikeudenmukaisestikin, mutta silläkin on lain suoja.

Kansanvallassakin on opittava elämään. Vaikeinta taitaa olla hyväksyä se, että toisella on oikeus olla eri mieltä kanssani, kertoa mielipiteensä ja toimia sen mukaan.

KANSANVALLASSAKIN on silti opittava elämään.

Vaikeinta taitaa olla hyväksyä se, että toisella on oikeus olla eri mieltä kanssani, kertoa mielipiteensä ja toimia sen mukaan. Ja vielä vaikeampaa on hyväksyä, että tätä oikeutta pitää kaikin voimin suojella.

On vain ajateltava, että sama oikeus suojaa myös minua.

Kun emme kaikki voi olla torilla päättämässä, kansanvallassa valitaan päättäjät määräajoin vapaissa ja rehellisissä vaaleissa. Siten kansanvallassa voidaan huonot päättäjät vaihtaa. Sitäkään oikeutta ei diktatuurissa ole.

Mutta on hyväksyttävä, että vaalit tuovat päättäjien pöytiin mielipiteiden koko kirjon. Kaikilla valituilla on yhtäläinen oikeus, olivat he sitten kepulaisia, persuja, vihreitä, vassareita tai mitä hyvänsä.

Arvostus ja ymmärtämys saisikin ulottua kaikkiin niihin asti, jotka me itse olemme valinneet päättämään puolestamme, ihan puoluerajoista riippumatta.

Joskus tosin voi tuntua siltä, että ”nyt ne tekivät hölmöjä” tai ”että miksi ei saada aikaan sellaisia ja sellaisia päätöksiä, vaikka tavallinen järkikin jo niitä vaatii”.

Silloin on kuitenkin hyvä kysyä, tiedänkö asiasta todella niin paljon, että voin kannattaa tai vastustaa täysin rinnoin. Ja jos rehellisiä olemme, taitaa olla viisainta tunnustaa, että ehkä en tiedä ihan riittävästi.

Eikä tässä mitään ihmettä olekaan. Päättäjät on valittu ottamaan perusteellisesti selvää ja etsimään yhteisiä ratkaisuja.

Historia tuntee termit ”valistunut itsevaltius” ja ”hyväntahtoinen diktatuuri”. Niillä tarkoitetaan, että diktatuuri voisi olla parempi ratkaisu kuin demokratia, jossa on soviteltava monenlaisia näkemyksiä.

Sellaiset luulot voi unohtaa. Esimerkit näyttävät, että diktaattorit ja heidän lakeijansa mielistyvät valtaan ja käyttävät sitä lopulta aina omien asemiensa pönkittämiseen.