Moni suomalainen elää useampaa kotia, mutta lakiin pitäisi tehdä kaksi radikaalia uudistusta, ja siinä tarvitaan laajaa yhteistyötä

Pääkirjoitus

Monipaikkaisuus voi tuntua muotisanalta, mutta todellisuudessa se on yksi koko Suomen tulevaisuuden hyvinvoinnin avaimista.

Yhä useammalla on mahdollisuus asua kahta tai jopa useampaa kotia. Toinen koti saattaa olla kaupungissa, toinen maalla. Tai toinen Pohjois-Suomessa, toinen etelässä.

Suomalaisella voi kuitenkin olla vain yksi virallinen kotipaikka, ja kunnallisvero maksetaan vain yhteen kuntaan. Myös äänioikeus on vain tässä verot saavassa kunnassa.

Näin käy, vaikka esimerkiksi eläkeläispariskunta saattaa asua valtaosan vuodestaan maalla. Silti kunnallisverot menevät kaupunkiin. Myöskään äänioikeutta toisen kodin paikkakunnalla ole.

Epäoikeudenmukaistahan tämä on.

 MONIPAIKKA-ASUMISEN ehtoja selviteltiin edellisellä vaalikaudella vakavasti, ja paljon on tehtykin. Realistinen tavoite on nyt esimerkiksi nopea verkkoyhteys kaikkialle Suomeen.

Todellista kaksoiskuntalaisuutta ei ole kuitenkaan voitu toteuttaa. Syitä on kaksi.

Kuntaveron jakamista kahden tai useammankin kunnan kesken pidetään perustuslakiasiana.

Ja jos verotuloja jaettaisiin, myös äänivaltaa kunnallisvaaleissa pitäisi jakaa. Täytyyhän kansalaisella olla edes teoreettinen vaikutusmahdollisuus maksamiensa kunnallisverojen käyttöön, sanotaan. Ja taas törmätään perustuslakiin.

Voisiko kunnallisveroja jakaa kahden kunnan kesken? Entä kunnallisvaalissa annettua ääntä?

 

PERUSTUSLAIN muuttaminen on sitten eri juttu. Tavallisen lain hyväksymiseen riittää yhdenkin äänen enemmistö, mutta perustuslaille on rakennettu ”vaikeutettu säätämismenettely”.

Perustuslakia koskeva ehdotus hyväksytään ensin yksinkertaisella enemmistöllä. Tämän jälkeen se jätetään lepäämään seuraavaan vaalikauteen. Vaalien jälkeen uusi eduskunta jatkaa ehdotuksen käsittelyä. Muutos tulee voimaan, jos se hyväksytään asiasisällöltään muuttamattomana määräenemmistöllä, eli 2/3:lla annetuista äänistä.

Perustuslakia koskeva ehdotus voidaan tosin hyväksyä samassa eduskunnassa, jos se julistetaan kiireelliseksi vähintään 5/6 kannatuksella. Lakiehdotus voidaan tämän jälkeen hyväksyä 2/3 enemmistöllä.

Tarvitaan siis vähintään kahden kolmasosan tai jopa viiden kuudesosan kannatus. Sellaisia enemmistöjä ei ole ollenkaan helppo saada.

Onkin varmaa, että perustuslakimuutokset eivät onnistu tahtopolitiikalla. Nekin onnistuvat vain yhteistyössä.

KORONA-AIKA etätöineen on muuttanut monen mielen monipaikka-asumisesta. Nyt kannattaisikin takoa.

Keskustalle tämä on tietysti ruisleipää, mikä näkyy puolueen kuntavaaliohjelmissakin. Niissä on monta yksityiskohtaista ehdotusta, jotka johtavat kohti e-kuntalaisuutta. Se taas on ensi askel monikuntalaisuuteen.

Kokoomus on tehnyt puheenjohtajansa suullakin koronavuoden myötä selkeän täyskäännöksen. Kuntaministeri Sirpa Paatero (sd.) otti näyttävästi kantaa monipaikkaisuuden puolesta mielipidekirjoituksessaan (MT 22.2.), vaikka SDP on ollut penseä. Vihreät ovat entisen puheenjohtajansa Tarja Cronbergin ajoista lähtien puhuneet monipaikkaisuuden puolesta. Kristillisdemokraatitkin ovat valmiita.

Jos perussuomalaiset ja vasemmistoliitto havahtuisivat vielä ruususen unestaan asiassa, joka on tärkeä koko kuntakentälle ja sadoille tuhansille suomalaisille, voisi perustuslain muuttaminenkin edetä.

VOITAISIINKO kansalaisten kunnallisveroja jakaa kahden kunnan kesken? Entä voisiko kansalaisen ääni jakaantua vaikkapa puoleksi kahdelle kunnalle? Vai onko valtionosuusjärjestelmän uudistaminen paras tie?

Kannattaa selvittää. Kannattaa painaa nyt päälle.

Ja kannattaa muistaa se, että naiset saivat Suomessa kolmantena maailmassa täyden äänioikeuden ja ensimmäisenä maailmassa täyden vaalikelpoisuuden.

Verrattomasti suurempia innovaatioita ne olivat kuin joku kunnallisvaalin äänioikeuden jako kahden kunnan kesken.