Mitä enemmän keskustelu ilmastonmuutoksesta politisoituu, sitä enemmän tilaa jää tiedemies hakkaraisille

Tiedeyhteisön pitäisi ryhdistäytyä ja antaa päätöksentekijöille niin yksimielisiä suosituksia ilmastonmuutoksen torjumiseksi, että politikoinnille ei jää enää sijaa.

Nyt liian monenlaiset näkemykset sekoittavat kansalaisia ja päätöksentekijöitä.

Tiedeyhteisö on tosin lähes sataprosenttisen yksimielinen siitä, että maapallon ilmasto lämpenee ihmisen toimien takia.

Yhtä yksimielinen se on siitä, että lämpeneminen aiheuttaa suuria ongelmia: Jäätiköt sulavat, kun meriveden pinta nousee. Veden pinnan nousun ja lisääntyvän kuivuuden takia yhä laajemmat alueet tulevat asumiskelvottomiksi. Tämä johtaa kansainvaelluksiin. Ekosysteemit muuttuvat tavalla, joiden vaikutusta voidaan vain arvailla.

Ja niin edelleen.

Siitäkin taitaa olla suuri yksimielisyys, että ilmaston lämpenemistä voidaan hidastaa, ja se voidaan jopa pysäyttää.

Mutta ainakin julkisuuteen välittyy herttainen sekasotku siitä, mikä tässä olisi viisasta. Niinpä maapallon tulevaisuuden tärkeimmästä asiasta on tullut poliittinen pelinappula.

Samalla pelitilaa on jäänyt kohtuuttomasti USA:n presidentin Donald Trumpin kaltaisille tiedemiehille.

Trumpin kanta ilmastonmuutokseen on hieman karrikoiden tiivistetty tällaiseksi:

– Mitään ilmastonmuutosta ei ole. Tai jos onkin, se ei johdu ihmisestä. Tai jos johtuukin, sille ei voi enää mitään, joten on paras vain sopeutua.

Tiedeyhteisöltä odottaisi nyt perinteistä politiikan toimintatapaa: kompromisseja ja selkeitä suosituksia, jotka kansalaisetkin ymmärtävät.

Suomessa tätä tieteentulkintaa edustaa muun muassa Euroopan parlamentin jäsen Teuvo Hakkarainen. Hän piti parlamentin ympäristövaliokunnassa puheenvuoron (3.7.).

Se herätti paljon huomiota. Eikä ihme, sillä Hakkarainen sanoi näinkin:

– Ilmaston lämpenemisestä on maalattu kauhukuva, vaikka mitkään pitkän ajan tilastot eivät tue tätä näkemystä. Valitettavasti virallinen ilmastohulluuden ilmapiiri elää ja voi hyvin. Maailmanlopulla pelottelijoita riittää aina.

Hakkaraisen puhe kuvasteli ”vaihtoehtoisten faktojen politiikkaa”. Sille ei ole laajasti hyväksyttyä tieteellistä pohjaa. Se on populismia – mutta vaarallista, jos siitä tulee päätöksenteon peruste.

Hyvä periaate on tämä: Kaikilla meillä on oikeus mielipiteisiimme, mutta kenelläkään ei ole oikeutta omiin faktoihin.

Valitettavasti vain tiedeyhteisön viestit eivät ole riittävän yksiselitteisiä. Niissä kuhisevat poliittiset tarkoitusperät, eri tieteenalojen painotukset, kansalliset intressit ja varmasti myös tiedemaailman henkilökohtaiset intrigitkin.

Tämä näkyy Suomessakin.

Muuten on vaikea selittää sitä sekavuutta, millä taisteluun ilmastonmuutoksen torjumiseksi on käyty.

Silloin jää tilaa tiedemies hakkaraisille.

Tiedeyhteisöltä odottaisi nyt perinteistä politiikan toimintatapaa: kompromisseja ja selkeitä suosituksia, jotka kansalaisetkin ymmärtävät.

Silloin poliitikotkin osaavat tehdä oikeita päätöksiä.