Mannerlaatat liikahtelevat politiikassa
Maailma ei ole valmis eikä vakaa, ja historia ei sittenkään loppunut.
Tämä on tullut selväksi viime vuosien myllerryksissä. Tämä kaikki näkyy uudenlaisina heilahteluina myös politiikassa.
Kriisiytynyttä Eurooppaa on leimannut uusien puolueiden ja asetelmien esiinvyöry.
Kun kommunismi ja sen ihmiskasvoinen versio sosialismi menettivät lumovoimansa, haastajaksi nousi vihreä liike, joka oli sekoitus luonnonromantiikkaa ja heräämistä ympäristön suojeluun.
Pitkään ajateltiin, että näillä mennään, kunnes paheneva kriisiytyminen nosti esiin protestiliikkeet, jotka saivat käyttövoimansa pettymyksestä politiikkaan ja sen vanhoihin vastinpareihin vasemmistoon ja oikeistoon.
Mannerlaatat järkkyvät nyt niin Amerikassa kuin Suomen pienoismaailmassa.
Yhdysvaltain presidentinvaalien vakavaksi haastajaksi on noussut mies oudosta aatteellisesta ympäristöstä vanhojen valta-asetelmien ulkopuolelta.
Suomessa nähdään tilanne, että vanhan arvokkaan kykypuolueen kokoomuksen johtajakomeetta ollaan siirtämässä sivuun parin vuoden vallankäytön jälkeen.
Kokoomuksessakaan ei ole kyse perinteisestä oikeiston kahtiajaosta enemmän ja vähemmän konservatiiveihin, vaan uudenlaisesta kipuilusta.
Lupauksista huolimatta ja niitä suorastaan pilkaten ”vanha meno jatkuu”.
Protestiliikkeiden ja vallanvaihtajien lupauksista huolimatta ja niitä suorastaan pilkaten ”vanha meno jatkuu”.
Sen on saanut huomata Timo Soini ja hänen innostuneet kannattajajoukkonsa.
Politiikan suuret kysymykset ovat niin vaikeita, että käänteentekeviä vastauksia ei tosi paikassa juuri löydy.
Toivo on arkisessa etenemisessä, ja se ei protestikiihkoa tyydytä.
Myös Yhdysvaltain presidentinvaaleissa toivo lepää paradoksaalisesti jähmettyneisyydessä.
Donald Trump ei valtaan noustuaan kykenisi ratkaisevasti muuttamaan suuren laivan kurssia eikä edes haluaisi sitä.
Siinä on myös supervallasta monin kytköksin riippuvan muun maailman toivo.