Entisestä jämäsalkusta tapellaan kohta verissä päin – Kaikkonen, Ukraina ja Nato nostivat puolustusministerin statuksen tappiin
Puolustusministerin pestiä alkuvuodesta hoitanut Mikko Savola (kesk.) isännöi helmikuussa ministeriössään perinteistä entisten puolustusministerien tapaamista.
Savolan Twitteriin lataamassa kuvassa poseeraa ministerin itsensä lisäksi yhdeksän entistä puolustusministeriä, joukossaan pienen RKP:n ex-ministerit Carl-Olaf Homén, Ole Norrback, Elisabeth Rehn ja Jan-Erik Enestam. Joukosta puuttuvat vielä viimeisimmät RKP:n puolustusministerit Stefan Wallin ja Carl Haglund.
Viimeisten 50 vuoden sisällä puolustusministerinä on toiminut kaikkiaan kahdeksan RKP-poliitikkoa, eli melko monta. Se kertoo jotain myös siitä, mikä painoarvo puolustussalkulla YYA-Suomessa ja osin vielä sen jälkeenkin vielä oli.
Puolustusministerin tehtävä oli pitkään hallituspuolueiden välisessä vallanjaossa jakojäännös, joka usein jäi RKP:n tai joskus jonkin muun pienpuolueen käteen.
Hieman karrikoiden puolustusministerin tehtäviin kuului juhlapuheiden pito Puolustusvoimien paraateissa ja maanpuolustusjärjestöjen tilaisuuksissa. Politiikkaa paikalta ei juuri tehty.
Kylmän sodan päätyttyä puolustusministerin profiili nousi yllättäen, kun pääministeri Esko Ahon (kesk.) hallitukseen nimitettiin puolustusministeriksi ensimmäinen nainen, RKP:n Elisabeth Rehn.
Rehn otti näkyvän roolin, oli tekemässä Hornet-kauppoja, edisti naisten asepalvelusta ja määräsi kasarmien vessoihin ovet. Puolustusministerin tehtävässä pohjustettu suosio kantoi presidentinvaalien toiselle kierrokselle vuonna 1994. Rehniä seurasi tehtävässä vielä toinen naisministeri, kokoomuksen Anneli Taina, jonka kaudesta ei juuri muisteltavaa jäänyt.
Jo EU-jäsenyys laajensi ja kansainvälisti puolustusministerin tehtävää huomattavasti, vaikka Euroopan unioni ei tunnetusti mikään sotilasliitto olekaan.
Myös pitkin matkaa tiivistynyt ja kehittynyt Nato-kumppanuus ja Ruotsi-yhteistyö ovat tuoneet salkkuun lisää tavaraa.
Merkittävä askel oli myös Suomen osallistuminen sotilaalliseen kriisinhallintaan Afganistanissa. ISAF-operaatio piti atlanttista yhteyttä yllä presidentti Tarja Halosen (sd.) ja ulkoministeri Erkki Tuomiojan (sd.) aikakaudella, kun Yhdysvaltain-suhteissa oli muuten kireää ja hiljaista.
Päättyvällä vaalikaudella puolustusministerille on kasattu poliittista painoarvoa lisää rekkalasteittain Venäjän hyökättyä Ukrainaan ja Suomen ja Ruotsin suunnattua Naton jäseniksi.
Siinä, missä seuraavan hallituksen muut ministerit joutuvat leikkaamaan naama harmaana, puolustusministeri saa suorastaan rypeä rahassa ja köllötellä kansallisen puolustuspoliittisen konsensuksen tuomassa työrauhassa ja myönteisessä julkisuudessa. Töitä tosin riittää, ja työpöydällä on vakavaa asiaa.
Puolustusbudjetti pidetään vähintään Naton edellyttämällä tasolla, kahdessa prosentissa bruttokansantuotteesta, ja mieluummin vähän yli. Ei ole ihme, että joulun alla eduskunnan budjettikeskustelussa vasemmistoliiton Katja Hänninen hieman sarkastisesti huomauttikin, että puolustuksen pääluokka taitaa olla ainoa, jota esitellessä jopa oppositio kiittelee menojen noususta miljardilla.
Sotien jälkeisessä historiassa puolustuspolitiikan ykköspuolue on ollut maalaisliitto-keskusta, jonka riveistä on löytynyt peräti 15 puolustusministeriä, viimeisimpinä Antti Kaikkonen ja häntä seitsemän viikon pikapestillä tuurannut Mikko Savola.
Kaikkonen, tuusulalainen reservin kapteeni, on hoitanut tehtävää otteella, joka on tehnyt hänestä puolueensa suosituimman ja yli puoluerajojen arvostetun poliitikon.
Eduskunnassa on nähty useita suorastaan hämmentäviä keskusteluja, kun opposition edustajatkin ovat kiitelleet Kaikkosta kilpaa ja tunnustautuneet jopa tämän ihailijoiksi. Kyselytunneillakin kunnioitettu puolustusministeri on jätetty rauhaan. Kokoomusjohtaja Petteri Orpo sai pahoin näpeilleen, kun tohti lievästi moittia Kaikkosta isyysvapaalle jäännistä keskellä kriisiä.
Vaikka Kaikkonen voi ottaa suosiostaan huomattavan osan oman persoonansa piikkiin, kaikella nähdyllä on poliittisiakin seuraamuksia: keväällä käytävissä hallitusneuvotteluissa puolustusministerin salkusta suorastaan tapellaan isoimpien puolueiden ja paikkaa havittelevien poliitikkojen kesken.
Joskus takavuosina puolustusministerin salkkuun liittyi kiusallinen poliittinen riski, kun sitä kantaessaan saattoi joutua ikäviinkiin ahdinkoihin, kauhuskenaariona jopa lakkauttamaan kotimaakunnastaan varuskunnan tai kaksi. Nyt tällaisista uhkakuvista tuskin tarvitsee huolehtia, ja Nato-Suomen ensimmäiselle puolustusministerin salkulle on kyllä ottajia.
Vaalituloksen suodessa keskustalta on heittää kehiin ainakin kaksi meritoitunutta ehdokasta: Kaikkonen ja hänen tuuraajanaan erinomaisesti onnistunut Mikko Savola.
Kokoomuksessa puolustussalkkua kärkkyy varsinkin puolustusvaliokunnan nykyinen puheenjohtaja Antti Häkkänen. Perussuomalaisissa ykkösnimi tehtävään on puolustusvaliokunnan varapuheenjohtaja Jari Ronkainen.
Muita politiikan sektoreita priorisoineella SDP:llä puolustusministerin salkkua ei ole ollut sitten vuoden 1972. Pääministeri Sanna Marinin tehtyä puolueessaan ulko- ja turvallisuuspoliittisen suursiivouksen, kiinnostusta alueeseen saattaa kuitenkin viritä. Mahdollinen demarinimi tehtävään on tiedusteluvaliokuntaa viime vuodet johtanut Mika Kari.
Nato-Suomessa puolustussalkun painoarvo nousee entisestään. Vaikka puolustusministerin tehtävä epäilemättä kiinnostaisi vaikkapa Suomen sodan sankarikenraali Carl Johan Adlercreutzin (1757-1815) sukulaista, reservin luutnantti Anders Adlercreutzia, pienen puolueen mahdollisuudet taitavat olla jo ennakkoon menneet.
Saattaa olla niinkin, että Jyrki Kataisen (kok.) ja Alexander Stubbin (kok.) hallituksissa puolustusministerin tehtävää hoitanut Carl Haglund jää puolueensa viimeiseksi puolustussalkun kantajaksi hamaan tulevaisuuteen.