Aina aikaansa edellä
Historiassa on suurmiehiä ja sitten on niitä, jotka ovat olleet aikaansa edellä, mutta jääneet pimentoon. Yksi tällainen on Gunnar Ericsson.
Kuka oli Gunnar Ericsson? Nimestä voisi päätellä, että hän oli ruotsalainen. Yhtä hyvin hän olisi voinut olla myös suomalainen tai norjalainen. Gunnareita on kaikissa maissa paljon ja Ericssoneja vielä enemmän.
Tämä Gunnar Ericsson oli kuitenkin ruotsalainen, joka itse piti itseään puoliksi suomalaisena. Hän lienee intohimoisin Suomen-ystävä, joka koskaan on vaikuttanut Ruotsissa.
Kun Suomi joutui talvisotaan, 33-vuotias Ericsson ryhtyi järjestämään avustustoimintaa veljesmaan auttamiseksi. Talvisodan aikana hän organisoi joukkokokouksia ja keräyksiä Suomen puolesta, kirjoitti lehtiin artikkeleita ja järjesteli sotalasten sijoittumista kotikonnuilleen Smoolannissa.
Ericsson kannatti myös Ruotsin suoraa sotilaallista apua Suomelle. Vaikka Ruotsissa nousi ennen näkemätön kansalaismielipide Suomen auttamiseksi, Ruotsi kuitenkin pysytteli irti sodasta. Suomen rintamalle lähti vain vapaaehtoisia, ei hallituksen joukkoja.
Se oli loppujen lopuksi viisasta, Ruotsi voi toimia takapiruna rauhanneuvotteluissa olematta sodan osapuoli.
Jatkosodan aikana Ericsson organisoi merkittävän avustusprojektin, joka kuitenkin tunnetaan huonosti. Vuodesta 1942 alkaen joka kevät ja syksy saapui Suomeen noin tuhat nuorta ruotsalaista miestä maataloustöihin.
Suomea uhkasi muutamaan otteeseen vakava elintarvikepula, kun työkuntoiset miehet olivat rintamalla. Tästä ruotsalaisten ammattimiesten joukosta tuli pysyvä ilmiö keväisin ja syksyisin koko jatkosodan ajan.
Tulijoita olisi ollut enemmän kuin mitä pystyttiin lähettämään. Ruotsista lähteminenkään ei käynyt ihan noin vain, piti saada lupa armeijasta, olivathan myös Ruotsissa nuoret miehet asevelvollisia. Ja Ruotsissakin oli työvoimapula, minkä vuoksi myös eräät maatalousjärjestöt vastustivat työvoiman lähettämistä Suomeen.
Vapaaehtoiset kuitenkin jonottivat päästäkseen töihin Suomen maatiloille. ”Suomalaiset tytöt ja sauna vetävät nuoria ruotsalaisia miehiä Suomeen”, vitsaili Ericsson. Siinä oli totuutta toinen puoli. Moni ruotsalaispoika löysi Suomesta ehtoisan emännän.
Suomi oli Ericssonille toinen kotimaa ja vaikka hän oli umpiruotsalainen, hän opiskeli suomen kielen. Ericsson alkoi myös kirjoittaa kolumneja suomalaisiin maakuntalehtiin nimimerkillä Naapuritalon poika pakisee. Ericssonista tuli vähitellen Suomessa paikallinen kuuluisuus.
Ericsson liittyi nuorena miehenä Ruotsin maalaisliittoon Bondeförbundetiin, joka vastasi parhaiten hänen poliittisia näkemyksiään. Jo ennen sotia Ericsson alkoi huolestua tosissaan fasististen ilmiöiden voittokulusta Euroopassa. Hän ryhtyi järjestämään Ruotsissa vastavoimia sekä kommunismille että äärioikeistolle – ja onnistui.
Ericsson organisoi järjestöpäällikkönä maaseudun nuorison SLU-järjestöön, josta tuli Ruotsin suurin poliittinen nuorisojärjestö. Järjestössä oli peräti 100 000 jäsentä.
Suomessa vastaavaa järjestöä ei ollut, ja se huolestutti Ericssonia. Hän ryhtyi lobbaamaan maaseudun nuorten liittoa myös Suomeen. Gunnar Ericssonista tulikin Suomen maaseutunuorison järjestön kummisetä.
Yksi hänen tukimiehistään oli Urho Kekkonen, joka asettui Maalaisliitossa nuorisojärjestön perustamisen kannalle. Hanke viivästyi sodan vuoksi, mutta toteutui kuitenkin 1945, jolloin perustettiin Maaseudun nuorten liitto MNL.
Sen ensimmäiseksi puheenjohtajaksi valittiin Johannes Virolainen. Perustavan kokouksen kunniavieras oli Gunnar Ericsson.
Gunnar Ericsson oli monitoimimies, jonka henkilöhistoria on lievästi sanottuna värikäs. Kun Ericsson heittäytyi itse politiikkaan, häntä pidettiin outolintuna, jonka esitykset leimattiin usein pelkäksi huuhaaksi.
Ericsson ehdotti muun muassa Ruotsin siirtymistä oikeanpuoleiseen liikenteeseen, sillan rakentamista Tanskaan, siirtymistä listavaalista henkilövaaliin ja lakien kirjoittamista ymmärrettävällä kielellä. Kyllähän nyt vähemmästäkin poliitikko saa haihattelijan leiman otsaansa.
Ericsson kyllästyikin nopeasti politiikkaan ja ryhtyi keskittymään olennaiseen. Hän kirjoitti kirjoja, maalasi, sävelsi, soitti ja lauloi ja kylpi suomalaisessa saunassa. Gunnar Ericsson toi suomalaisen saunan Ruotsiin. Sitä samaa teki huumoribändi Kaj Pohjanmaalta 80 vuotta myöhemmin.
Mutta Ericsson ei ollut vain kirjailija ja taiteilija, hän oli poliittinen strategi. Sodat panivat Ericssonin ajattelemaan Pohjoismaiden kohtaloa maailmassa. Suomi joutui sotimaan kahdesti Neuvostoliittoa ja kerran Saksaa vastaan. Saksa miehitti Norjan ja Tanskan. Vain Ruotsi säilyi sotien ulkopuolella, mutta sekin joutui taipumaan Saksan painostukseen.
Ericsson näki, että Pohjolan maat voivat vastustaa suurvaltojen pyrkimyksiä vain yhteistyöllä.
– Jos meillä olisi ollut puolustusliitto ja kaikki olisivat varustautuneet yhtä hyvin kuin Suomi, eivät Neuvostoliitto ja Saksa olisi uskaltaneet hyökätä, Ericsson pähkäili.
Elämänsä loppuun asti Ericsson ponnisteli pohjoismaisen yhteistyön puolesta. Hänen mielestään Pohjoismaiden tulisi olla jatkossa liittovaltio tai valtioliitto. Yhdistyminen alkaisi yhteisen puolustusliiton solmimisesta.
Tässäkin asiassa Ericsson oli aikaansa edellä. ”Mitä minä sanoin”, saattaisi Ericsson sanoa nähdessään tämän päivän kansainvälisen tilanteen.
Ericsson rakasti kujeita, missä lajissa hän olikin mestari. Ja juuri näistä kujeistaan hänet tunnetaan paljon paremmin kuin hänen avustustyöstään Suomen hyväksi sotien aikana.
Gunnar Ericsson oli maailman tunnetuimman lastenkirjailijan Astrid Lindgrenin isoveli.
Gunnar oli Melukylän Lassen ja Vaahteramäen Eemelin esikuva. Vaikka Gunnar Ericsson on valtiohistoriassa tuntematon, kaikki maailman lapset tuntevat hänet.
Gunnar Ericssonin elämäkerta ”Från Bullerbyn till Lidarrende – om Astrid Lindgrens bror Gunnar Ericsson” ilmestyy Ruotsissa maaliskuussa. Kirjoittajina ovat Gunvor Ruhnström, Leif Ruhnström, Håkan Larsson ja Lauri Kontro.