Maakunta – aate, ideologia vai identiteetti?

Miten nykyihminen rakentaa omakuvaansa, kun puolueet tarjoavat väljähtynyttä aatetta, ammatti-identiteetit ovat jatkuvassa muutoksessa ja ”suomalaisuuskin” tuntuu jotenkin kulahtaneelta? Takaisin perusarvoihin siis!

Kotiseutukeskustelu kipinöi, kun mediassa taitetaan peistä maaseudun ja kaupungin todellisesta tai oletetusta paremmuudesta. Rintamalinjat pitävät: kehäkolmosen sisäpuolen juoksuhaudoissa samastutaan kaupunkiin, ulkopuolella maakuntaan.

Kun Suomi 1800-luvulla kasvoi esiin valtiona ja poliittisena ideana, oli maakunnilla keskeinen asema. Tarvittiin kuvallisia ja kirjallisia kertomuksia paikallisista ja alueellisista erityispiirteistä.

Zachris Topelius loi alueellisen ja heimopohjaisen kuvastomme perusainekset niin väkevästi, että ne määrittelevät maakunnallista omakuvaa näihin päiviin saakka. Ilman Topeliusta ei ole käsitystä Suomesta alueiden ja heimojen kokonaisuutena.

Maakunnasta saatiin ideologia, aate, kansallisvaltion osa. Valtion tavoin maakunnat tuottavat identiteettiä, tunnuksia ja tarinoita. Maakuntaan on liitetty koko joukko tunnuskuvia, vaakunoita, lippuja ja lauluja.

Maakuntalaulut osataan Suomessa. Vanhin eli Savolaisten laulu (1852) loi mallin esittää maakuntaa laulusävelin, kuvailevasti korostamalla ”suloista luontoa ja kärsivää kansaa”. Maisemia sekä eläin- ja kasvikuntaa on muokattu sopiviksi paikallissymboleiksi.

Maakunnat tuottavat modernia alueidentiteettiä, johon perustui demokraattinen kansallisvaltio. Maakuntaliitoja perustettiin kotiseutuhengen vaalijoiksi.

Liitot eivät olleet hallinto-organisaatioita – se tehtävä oli lääneillä. Maakuntaliitot keskittyivät edunvalvontaan, kotiseututyöhön ja alueelliseen perinnetutkimukseen. Maakuntahenki tirisee edelleen monissa kulttuuri- ja kotiseutujuhlissa.

Kaupungeissa on toisin. Toki, Helsingillä on Uusimaansa, Tampereella Hämeensä ja Turulla Varsinais-Suomensa.

Mutta kaupunkilainen voi vapaasti luoda omaa kuvaansa, ja mikä tärkeintä, vapautua perinneidentiteeteistä. Elämäntavan esikuvat löytyvät pikemmin Tukholmasta, Lontoosta tai Berliinistä kuin Ranualta, Kittilästä tai Saarijärveltä.

Siksi ”stadilaisuus” on leimallisesti elämänasenne ja identiteetti, turkulaiset ovat sangen ylpeitä omasta kaupungistaan ja tamperelainen tekee mieluiten löytöretkiä Mansen historiaan kuin valtion.

Olisiko jo aika hyväksyä isänmaan runsas aluerikkaus?

Olisiko jo aika hyväksyä isänmaan runsas aluerikkaus?

Parasta Suomessa on kuitenkin se, että voimme vaalia kaksois- tai useampia identiteettejä, olla maaseutulaisia, kaupunkilaisia ja eurooppalaisia samalla kertaa.

Omakuvan poikkeuksellista mehevyyttä, sanoisin.