Laura Kolbe:

Ei muuten kuulu mulle!

Blogi

Istuttiin opiskelijoiden kanssa Helsingin Tiedekulmassa. Suurten ikkunoiden edessä oli jäinen kohta, ja ohikulkijat liukastelivat ikävän näköisesti.

Ilmoitin vahtimestarille, että ”paha paikka, voisiko tehdä jotain?” Vastaus tuli lonkalta: ”Ei kuulu muuten meille”.

Jäin jäkättämään, ja lopulta vaksi suostui soittamaan hiekoittajan paikalle.

Asia hoitui, mutta mietittävää riitti.

”Ei kuulu mulle” – asenteella on pitkä historia. Kiitos Snellmanin ja muiden valtiorakentajien, suomalaisen tarinan ytimessä on usko järjestelmään ja rakenteisiin.

Olemme valtiokansalaisia, tottuneet olemaan alamaisesti toiminnan kohteita pikemminkin kuin toimijoita. Asiaan kuuluu usko siihen, että joku muu tekee ja tietää paremmin kuin minä itse – virkamies, asiantuntija, poliittinen päättäjä, pomoporras.

Taustatukea antavat lukuisat säännöt, ohjeet ja ohjeistukset sekä syvällä mentaliteetissamme olevan lain kirjaimen kunnioittaminen.

Kun joku muu tietää paremmin, on helppo ulkoistaa elämänsä suuret ja pienet toimet. Samalla ulkoreunalle siirtyvät velvollisuudet, oma vastuu ja usko yksilön eli minun vaikutusmahdollisuuksiin.

Ihminen hakee helppoja valintoja ja aina löytyy pykälä, johon vedota: ei kuulu minulle, vaan toiselle, tuolla noin.

Sama asenne hiipii helposti työpaikalle. Tehdään se vähäisin, muusta ei piitata. Mennään sieltä, mistä rima oli alhaisin. Monissa organisaatiossa uppoudutaan omiin töihin ja samalla viestitään sanallisesti tai ruumiinkielellä, että kollegojen jutut ”eivät kuulu mulle”. 

Mainittu asenne uhkaa rapauttaa myös demokratiaa. Kauan sitten oli olemassa kansalliseen ihanteellisuuteen vetoava Suomi. Maan lapsukaiset kasvatettiin vastuun ja velvollisuuden hengessä isänmaata ja ihmiskuntaa rakentamaan.

Sama ajattelu leimasi politiikkaa. Oli vahva yhteisöllinen halu ottaa vastuu omiin käsiin, hoitaa kunnialla omat nurkat kuntoon.

Äänioikeuteen liittyi sekä etunojaa että takapakkia. Yksikamarin eduskunta tuli jo 1906, mutta kunnallista tasa-arvoa saatiin odottaa.

Vasta syksyllä 1917 Suomen eduskunta hyväksyi yleiseen ja yhtäläiseen äänioikeuteen pohjautuvat kunnallislait.

Äänioikeuden vastuullinen käyttö on ollut osa sankaritarinamme tähän päivään saakka. Äänestäminen on yhteiskunnallinen oikeus ja tästä oikeudesta huolehtiminen on ollut kaikkien velvollisuus.

Taas ovat vaalit tulossa! Moderni kansanvalta ei ole uhoa tai uhkailua, vaan hiljaista tietoa siitä, että yhteiset hommat hoidetaan mallikkaasti saadun luottamuksen voimalla.

Asennoitumisella on pärjätty siitä riippumatta, ollaanko rakennustyömaalla, vahtimestarin kopissa tai eduskunnassa.

Ei kuulu mulle -asenteen vastakohta on kaveria ei jätetä -ajattelu. Se auttoi selviämään hengissä kapinoista ja sisällissodasta, 90-luvun lamasta ja kriisistä.  Talvisotaa ja kylmää sotaa unohtamatta.

Samaa henkeä kaivattaisiin nyt Arkadianmäen viimeisiin puristuksiin.

Laura Kolbe