Minä – oikeasti onnellinen?

Käsinkosketeltavan epäuskoisesti suomalaiset ovat analysoineet maailmalta valuvaa tietoa, jonka mukaan näillä nurkilla asuu maailman onnellisin kansa.

”Onni” on tuntunut käsitteelliseltä mahdottomuudelta maassa, jonka kansalliskertomuksen avainsanoja ovat olleet köyhyys ja raadanta, ankaruus ja itsepäisyys. Onnella hempeily ei ole kuulunut asiaan. Mielen syväpoimuista kumpuavat sadan vuoden takaa Eino Leinon Laulu onnesta (1900):

Kell’ onni on, se onnen kätkeköön,
kell’ aarre on, se aarteen peittäköön,
ja olkoon onnellinen onnestaan
ja rikas riemustansa yksin vaan.

Ei onni kärsi katseit’ ihmisten.
Kell’ onni on, se käyköön korpehen
ja eläköhön hiljaa, hiljaa vaan
ja hiljaa iloitkohon onnestaan.

Näillä vuosilla uskallan sanoa: olen onnellinen tässä maassa, tässä systeemissä, näillä ehdoilla, jopa tällä kinastelulla ja poliittisella väännöllä.

Suomen perusta on vahva ja rakentuu ”hyvän” arvoille. Me suomalaiset olemme yhdessä luoneet toimivan yhteiskunnan, ja sen merkitys paljastuu vertailussa.

Onni tässä maassa on rakenne- ja järjestelmäonnea, tunnetta systeemin oikeudenmukaisuudesta ja toimivuudesta sekä tasa-arvosta ja luotettavuudesta.

Onnellisuuden takuuna on hyvejärjestelmä.

”Suomalaisuus” tuotettiin kansalliseksi aatteeksi 1800-luvulla. Siihen leivottiin useita ominaisuuksia, joista tapaamme puhua kansanluoteena. Niistä keskeisimmät olivat rohkeus ja sisukkuus, lojaalisuus ja ahkeruus.

Punaisena lankana Runebergistä Linnaan kulkee kertomus, joka nostaa esiin henkisiä ominaisuuksia: periksiantamattomuutta ja solidaarisuutta sekä mielentyyneyttä ja ahkeruutta.

Suomalainen onni on ollut hiljaista, ylisukupolvista tietoa siitä, miten olla ihmisiksi.

Avainsana on ollut sivistys. Opin Anni-mummilta, symäläistorpparin jälkeläisiltä, että todellinen sivistys on sydämen sivistystä. Siihen kuuluu suoruutta ja avoimuutta, rohkeutta puolustaa omiaan, toimia sinnikkäästi yhteisen hyvän puolesta. Lauri-vaarilta opin, että onni on lainkuuliaisuutta ja lahjomattomuutta.

Näiden ominaisuuksien voimalla on rakennettu onnellisuuteen pyrkivä maa.

Valuvikojakin on. Itseruoskinta ja kriittisyys on tässä maassa tärkeää – se pitää valveilla. Olemme tottuneet katsomaan itseämme ulkopuolisen silmin ja ankarasti.

Suomalaisuus näyttäytyy jurona vähäpuheisuutena ja suomalaiset ”korpikansana”, joka vaikenee kahdella kielellä.

Suomalaisuus näyttäytyy jurona vähäpuheisuutena ja suomalaiset ”korpikansana”, joka vaikenee kahdella kielellä.

Kolikolla on kaksi puolta, ja maailmalta näkee paremmin.

Onnentilaa mitatessa rakenne-Suomi on vahvoilla. Kriisien ja sotien avittamana on tuotettu toimiviin järjestelmiin liittyvää onnea.

On (toistaiseksi) lahjomaton hallinto. On toimiva puoluejärjestelmä ja aktiivinen kansalaisyhteiskunta. On liikkumis-, kokoontumis- ja sananvapaus, jonka ansoista voin kritisoida maatani. On poliisi, maksuton peruskoulu ja korkein opetus. On julkinen terveydenhoito, kulttuuri- ja sosiaalipalvelut. On puhdas luonto, keskuslämmitys toimii ja hanasta valuu raikasta vettä.

Ja mikä parasta: tästä maasta pääsee pois! Aurinkoon, viinien äärelle, vilkkaimmille leveysasteille, hymyn ja valon maisemiin.

Aina pääsee takaisin, varsinkin jos vertailee ja osaa vakuuttua oman toimivuudesta. Omaa voi oppia arvostamaan. Meidän maa!

Hienoa olisi, jos enää ei yhteistä onnea tarvitse kätkeä, kun muutkin sitä kehuvat. Olisiko vihdoin aika heittää Leinon runolla vesilintua?